Iki-väsy

Vielä viime viikolla mietin yhtenä aamuna, ettei tämä pimeys ole saanut musta kovinkaan pahaa niska-perse otetta vielä. Ihmettelin kun ei-pohjoismaiset opiskelijakaverit lintsasivat luennolta sinä yhtenä päivänä kun aurinko paistoi tunnin ajan. Ajattelin, että eipä tuo nyt niin kovasti muhun ainakaan vaikuta ja jatkoin kirjastossa kökkimistä. Olisi pitänyt jättää ajattelematta. Ja mennä ulos muiden kanssa paistattelemaan.

Mä. Olen. Väsynyt.

Koko ajan. 

Enkä vaan väsynyt fyysisesti vaan myös muuten. Mä olen väsynyt laittamaan ruokaa. Väsynyt viikkaamaan pyykkiä. Väsynyt taistelemaan ulkovaatteista, läksyistä, hampaiden pesusta, telkkarin katsomisesta, huoneen siivoamisesta, lelujen keräämisestä ja kaikesta muusta mikä vielä järkyttävän määrän energiaa ja aikaa joka päivä. 

Me ollaan kaikki väsyneitä. 

Mä odotan epätoivoisesti tulevaa reissua vielä pimeämpään Suomeen. En niinkään siksi että siellä ei tarvitse kokata, pyykätä tai taistella. Vaan koska siellä mulla on ainakin joku/jotkut joiden kanssa kolmen viikona aikana jakaa nää hommat. Eikä haittaa vaikka oltais vielä lounasaikaan yöpuvuissa. Kun. Ollaan. Lomalla. Kaikki. Ja jos tää olis täydellinen maailma siellä olis lunta ja vain vähän pakkasta, mulla olis tän kurssin tehtävä valmiina ( deadline tammikuun alussa) eikä tarviis edes ajatella koulua ja kirjoitusurakkaa.

Nyt mä istun yliopistolla ja mun pitäis (TAAS) lukea. Ja mä melkein nukun. Onneksi löysin sentään kirjaston mukavimman tuolin johon hautautua. Oon lukenut kahden tunnin aikana kolme sivua...

Että voimia sinunkin viikkoon...

Oma kehu haisee

Tätä en nyt ihan facebookissa kehtaa hoilottaa, mutta blogin lukijakunta on "hieman" suppeampi, enkä toivottavasti vaikut ihan törpöltä.

Tällä viikolla tuli ensimmäisen kurssin arvosanat... 

Ja olin luokan parhaiden joukossa! !!!!

JEE JEE JEE, HIPP HIPP HURRAA

Toki paras arvosana meni superälykölle joka kirjoitti postmodernismin vaikutuksista ja niin edes päin... Mutta siihen tyyppii verrattuna sekä mun englannin kielen osaaminen että yleisestikin akateemiset meriitit on valovuosien päässä... Joten sitä ei lasketa...eihän?

Kaikista parasta tässä on se että kova työ ja aherrus kannatti. Laitoin siihen kurssityöhön tuntimäärällisesti enemmän aikaa kuin esim lopputyöhöni aikoinaan ja sivumääräkin lähenteli samoja lukuja.

Nyt pitää vaan"  live up to the high standards" eli paiskia vähintää yhtä kovaa hommia tämän kurssitehtävän kanssa.

Mutta ei ihan vielä.

Ensin mä vähän leijun tässä akateemisessa pilvessä..

Tuidudui...

Sijaisena

Vaikka tämä aika vuodesta onkin aika raskasta itse kullekin, aika tuntuu luisuvan käsistä kutakuinkin salamana. Marraskuu...

Liputan hurjasti kahden viime viikon puolesta! Pojat olivat kaksi viikkoa PUTKEEN päiväkodissa ilman sairastumisia! HURRAA!!! Dinakin puolitoista viikkoa. Tosin räkä lentää ja yöt menee itse kullakin yskien mutta hyvin ollaan kaikki jaksettu. Ehkä tämä vielä tästä.

Tällä viikolla pääsin (huom. PÄÄSIN) ekan kerran töihin. Mun oli melkein pakko päästä. Aika noloahan se on että mut on palkattu listoille enkä pysty ottamaan vastaan yhtään vuoroa kun on koko ajan jotain ja tämä päiväkoti-koulusta vienti-haku rumba on pitkälti mun käsissä. No tällä viikolla olin siis valmiina, vaatteet päällä jo klo 6.30 ja odottelin jännittyneenä josko puhelin soi. Alunperin mun oli tarkoitus tehdä sekä luokanope että myös päiväkoti/ilttis-sijaisuuksia, mutta koska täällä välimatkat on suhteellisen pitkiä ja aikaa matkustamiseen kuluu ihan luvattomasti, päädyin vain luokaope sijaisuuksiin. Tunteja ei tietty kerry kovinkaan paljon mutta ainakin ehdin hakea lapset kotiin ennen sulkemisaikaa. 

Joka tapauksessa, puhelin siis soi ja oli kuin lähdössä suureen taisteluun...reppu pakattuna ja reittiopas puhelimeen ladattuna. Harjottelin koko matkan koululle että mitä sanoisin ja miten esittelen itseni jne. Viidesluokka Huddigenissa, eli matkaan meni suuntaan tunti. Ehdin kuitenkin ajoissa ja sain käteeni ohjeet opettajalta ja opastuksen luokkahuoneeseen. 

Huh huh....Maantiedon erikoiskäsitteitä, Pohjoismaiden suurimmat kaupungit kartalla, englannin tasokoe ja smartboard sinne ja tänne. Neljä opetustuntia ja päälle välkkävalvonnat ja ruokailut. Olin aivan kuitti ja pökerryksissä kun pääsin takasin bussipysäkille. 

MUTTA SELVISIN! 

Kertaakaan ei tullut eteen tilannetta ettenkö olisi ymmärtänyt mitä joku oppilaista sanoo ( tätä pelkäsin ehkä eniten)

Kukaan ei karannut, loukkaantunut, saanut hirveitä hepuleita tai laittanut mua ihan 6-0 (tätäkin pelkäsin)

Mä osasin melkein kaikki maantiedon käsitteet ( piti kyllä pinnistellä aika tavalla että muistin mikä MALM on tai LONGITUD..) ja tästä olen erityisen ylpeä koska meikäläinen on opetellut nämä asiat vuonna kivi ja käpy suomeksi...

Oppilaat oli suurimmaksi osaksi vain äänekkäitä ja uteliaita mun suomalaisuudesta ja kyselivät paljon ( kukaan ei siis dissannut mun kielitaitoa tai ääntämistä, tätäkin vähän jännitin)

Tosi moni tuli välitunnilla kertomaan että niiden isovanhemmat tai joku sukulainen tulee Suomesta tai kyselivät muuten vaan kaikenlaista. 

Viimeisen tunnin lopussa taululle ilmstyi sydän jossa luki "tack Hanna"...

Jälkeenpäin vaikka olo oli kuin nuutunut nauris ja ääni käheänä, tuli myös ihan voittaja-fiilis! Mä pärjäsin ja ennen kaikkea TYKKÄSIN opettaa taas pitkästä aikaa. 

Nyt kun vilkuilen taas tuota seinäkalenteria, niin nämä ope-keikat jää tän vuoden puolella yhteen kertaan viikossa, niin hurjasti kaikkea sälää kalenteri on pullollaan. Mutta ehkä kevätlukukaudella pääsen tekemään vähän enemmän. Hyvää vastapainoa opiskelulle, pysyy perspektiivi kurssissa kun saa vähän nähdä mistä me oikeastaan jauhetaan siellä luennoilla. 

Mutta jotta tää ei nyt vain menisi henkilökohtaiseksi jahkailuksi tässä parin viikon raportti jälkikasvusta:

Simon opettelee sanoja. Kiusaa meitä sanomalla yhtenä päivänä "juna" ja "nenä" ja seuraavana vaan hymyilee hilpeänä kun yritetään uudestaan. Öisin meillä on ollut viime aikoina todella hulinaa, kaikki kolme on välillä nukkunut meidän sängyssä. Eli kukaan ei siis ole nukkunut. 

Amos odottaa lähestyviä syntymäpäiviä. Meillä on "vähäinen" haaste toteuttaa Amoksen lahjatoive. Toiveena on nimittäin oma OIKEA hissi. Ei junarataan kuuluva (yritettiin tätä) vaan OIKEA jonka voi yhdistää meidän keittiönseinälle jätettyihin kahteen hissinappulaan jotka ovat siis joskus kuuluneet ruokahissiin tai vastaavaan. Kiva. Help....

Pohditaan myös että pitäisikö järjestää jo lastenkutsut vai riittääkö vain lähisukulaiset...? Ja ketä kutsua jos pidetään kaverisynttärit? Amoksen ryhmässä on 26 lasta... Pahasti näyttää siltä että vietetään lastenkutsuja vasta 4-vuotis synttäreiden yhteydessä. Ehkä se ei haittaa, kun Amosta kuitenkin juhlitaan myös päiväkodissa. Laiska äiti...

Nyt jäi vielä vaikka mitä kertomatta, mutta sylissä istuu apulaissihteeri Simon ja kirjoittaminen on haasteellista..

Ensi kertaan siis...

Hänger ni med..?

Apua, huomasin just että tämä vuodatus on jäänyt julkaisematta joten laitetaan sekin nyt samalla tulemaan vaikka onkin jo historiaa... Ehkä joku jaksaa tätäkin lukea...

Eli tapahtui tasan kuukausi sitten...

Taas reilu viikko vierähtänyt enkä ole edes ehtinyt juoruilemaan miten drinksut yms lopulta meni.
No, ehkä syy siihen on että ilta ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Paljon kivempaa meillä oli edellisenä iltana kun lähdettiin mun opiskelukavereiden kotibileisiin ihan pussikalja pohjalta. Tai no oli meillä eväinä enemmän viini-drinksu materiaalia kuin kaljaa. Mutta pussissa. Ja chipsit syötiin suoraan pussista, ei kristallilautasilta coktail-palojen seurana. Päästiin siis ekan kerran mukaan opiskelijabileisiin tämän opiskelu-uran aikana ja mukavaa oli. Kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu luotto-lastenvahti isovanhemmille. Kiva tutustua ihmisiin myös luokkahuoneen ulkopuolella vaikka suurin osa porukasta onkin 10 vuotta nuorempia sinkkuja. Silti en en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi ja juttua riitti ja hauskaa oli.

Sitä vastoin seuraavan illan drinkki-kutsuilla tunsin itseni seinäkukka-rusinaksi. Paikalla oli le creme de la creme. Eli kaikki silmäätekevät äitihahmot lasten koululta. Puheenaiheet rajottu lähinnä seuraavaan keittiöremontiin, syysloman etelän matkaan (kaikki tuntui olevan matkalla samaan paikkaan) ja asunnon hankintaan ja kuinka vaikeeta se täällä keskustassa on. Vähän puhuttiin lapsista ja välillä vähän työstä. Siinä se jutustelu lähinnä pyöri. Kaikki oli tosi ystävällisiä ja kyseli kohteliaasti ne samat kysymykset. Miksi olette muuttaneet? Miten viihdytte? Mitä mä teen? jne. Ja sen jälkeen mielenkiinto molemmin puolin lopahti. Istuskelin kristallilasi kädessä ja kuuntelin niiden juttuja. Skumppa oli hyvää ja puitteet yleelliset. Tarjoilut kuin jostain häävastaanotolta. Suurin osa tunsi toisensa jo teinivuosien ajoilta joten yhteisiä nimittäjiä oli reilusti. Kaikki oli pukeutunut mustaan ja kopsutteli ympäriinsä (sisällä) tajuttoman korkeissa korkokengissä. Puolilla naisista kenkien pohja oli sellainen super-suosittu (lue: sika kallis) punainen. Välillä käytiin salaa palvelijaovesta tupakalla ulkona, mieluiten kääriytyneenä johonkin turkis tai cashmere-vaatteeseen.

Kiva että kutsu kävi ja nyt voi tervehtiä koulun ja päiväkodin käytävillä näitä samoja naamoja. Mitään suurta ystävyyssuhdetta tästä visiitistä tuskin syntyi. Enkä mä sitä odottanutkaan. Olinpahan nyt mukana. Ei ne mitään ylimielisiä tai töykeitä ollut, elää vaan ihan voisessa todellisuudessa.

Pikku hiljaa ollaan tällä viikolla myös tervehdytty tästä kaameasta virus-flunssassa joka meitä on riivannut lähes koko lokakuun. Mulle iski vielä viimeisenä niittinä silmätulehdus ja olenkin kulkenut koko viikon Voldemort- silmillä ympäri kaupunkia. Dina vaan ei vieläkään ole ihan oma itsensä, väsynyt ja räkänen. Ja Dina (tunnetusti huono syöjä muutenkin) ei millään meinaa vahvistua kun ei ruoka maistu kunnolla. Puolet viikkoa oli jo kuitenkin koulussa. Alkuviikosa Dinalle tuli tekstiviesti yhden opettajan numerosta ja viestissä oli kuva koko luokasta ja tervehdys jossa kertoivat ikävöivän Dinaa jo luokassa ja toivottivat pikaista paranemista. Mä olisin voinut sulkeutua kaappin määkimään, niin liikuttunut olin tästä pienestä eleestä. Dina oli ihan onnesta soikeena ja otettu. Sanoi, että tää on kyllä paras luokka ikinä, vähän iso vaan. Oli paljon kivempi mennä takaisin kun tiesi että toiset ovat odottaneet. Hieno henki niilä näyttää siellä olevan.

Meillä oli kurssityön loppuseminaari tällä viikolla. Eli piti siis opponoida jonkun toisen työ ja sai palautetta omasta. Vähän jäi karvas maku suuhun. Sitä oli kuitenkin laittanut siihen työn vääntämiseen lukemattomia tunteja ja palaute oli aika nihkeää. Ei niin että olisi jotain pahemmin pielessä mutta positiivista palautettakaan ei herunut. Itse asiassa mua alkoi pänniä se niin paljon että annoin proffalle seminaarin lopussa palautetta asiasta. Että vaikka kyseessä on meidän ekat tehtävät ja virheitä on varmasti ollut huimasti, niin olisi hyvä saada kuulla onko työssä edes jotain hyvääkin. Meni proffalla paperit sekasin ja ei tiennyt mitä olisi sanonut. Takelteli jotain siihen suuntaan että oli kyllä mielestään antanut myös positiivista palautetta. Toivottavasti meni viesti perille. Ja toivottavasti ei vaikuta arvosanaan tämä avautuminen. Muut ulkomaiset opiskelija kyyristelivät kauhuissaan papereittensä takana, kun uskalsin "uhmata" suuria puoli jumalia. Välillä on aika raskasta opiskella ihmisten kanssa, jotka eivät osaa kritisioida opetettavaa ja opettajia lainkaan. En haluaisi osoitella sormella ketään, mutta joidenkin maiden kulttuureissa professorit ja opettajat ovat auktoriteetteja joita vastaan ei mutista.  Ja voi olla että 10 vuotta sitten en itsekään olisi avannut suutani mutta nyt tuntuu kyllä pirun hyvältä että sanoin mitä ajattelin. Hyvä minä!

Tällä viikolla aloitin myös työt sijais-välitysfirman listoilla. Olin mukana sellaisessa aloitus kokouksessa, jossa opetettiin tuntilistojen täyttöä ja muita käytännön asioita. Kokouksen vetäjällä oli ehkä maailman ärsyttävin jargoni. Joka toinen tai kolmas lause oli "hänger ni med, va? " Ensin ajattelin että se on oikeasti epävarma että ymmärretäänkö me mistä se puhuu mutta lopulta totesin sen vain olevan yhtä tyhjänpäiväinen täyte fraasi kuin "niinku" "siis oikeesti" " sillee" "alltså" ja muut tärkeät sanaparret joita meikäläinenkin viljelee huolestuttavan usein. Tuli sellainen olo että se pitää meitä täysin uunoina. Eikä siinä oikein tiedä että pitäiskö joka kerta vastata " jo, jag hänger med...".

Tiesittekö muuten että Tukholmassa bussit pysähtyy joka pysäkille ilman että niille täytyy viuhtoa tai viittoilla? Mä en tiennyt...nyt tiedän. Ja että bussissa vaikka on painanut stop-nappulaa pitää vielä painaa oven avaus-nappiakin jotta kuski ei vain pysähdy pysäkille vaan myös muistaa päästää sut ulos..? En tiennyt sitäkään, mutta nyt siis kaikki tiedetään tämäkin.

Nyt taas menoksi!

Yllätys yllätys...

Amos-apulainen suojavarustettuna keittiössä

Meillä ollaan siis taas kipeinä. Kaikki muut paitsi minä. Ensin oli Amos kuumeessa, sitten sairastu Dina ja Simon ja viimeisenä muttei ainakaan vähäisimmällä draamalla mieheni. Miehet ja flunssa ei ole koskaan toimiva yhdistelmä. Mammanpoikia sanon minä.

Eli kauan odotettu Suomen kavereide visiitti meni nuhasissa merkeissä, emmekä olleet kovinkaan reippaita isäntiä. Onneksi pikkulasten vanhemmat ymmärtävät näitä juttuja paremmin kuin ehkä muut. Amos onneksi myös tervehtyi ainakin sen verran että nautti samanikäisten seurasta hurjasti ja päästiin edes vähän kiertelemään.

taas siis uusia paikkoja lisätty check-listalle.

Raitio/lelumuseo.....check

Tässä vaiheeessa Simon oli vielä mukana. Raidemuseossa oli esillä kaikki mahdolliset julkiset kulkuneuvot.

JuniBacken.............check

Amos Junibackenin ihanassa karkkikaupassa kauppiaana

Junibackenin tuliaisina miekka ja ilmapallot

Djurgårdenin kävelykierros............check

Ihan turha viikonloppu ei siis todellakaan takana. Ja kaikkein parasta kaiken väsymyksen ja räkäilyn keskellä on kuitenkin hyvä seura ja yhdessä oleminen. Sekä lasten että aikuisten. Kiitos tästä asianosaisille!

Kaikki edellämainitut kohteet muuten todella suositeltavia, vaikka Juniabackenia ei kai voi olla suosittelematta kenellekään. Kyllä onkin mukava tietää että vuosikorttilaisina voidaan viettää siellä seuraavat 50 viikonloppua putkeen jos haluttaa. Amos ainakin oli juuri oikeassa iässä sinne.

Tällä hetkellä odotellaan seuraavia vieraita saapuvaksi huomenna. Simon on räkä-tomaattisilmä-kenguru-roikkuja olotilassa, eli mitään järkevää ei saa tehtyä. Raukalla varmasti hirvee olo eikä mikään oikein helpota. Amoksella ja Dinalla kasvaa kohta Netflix- sarveiskalvoihin kiinni.

Sairastupalaiset leikkii yhdessä My Little Ponny leikkiä

Kiitän kaukonäköisyyttäni siitä että väänsin koulutyöni suht valmiiksi jo viime viikolla. Nyt en olisi sitä saanut valmiiksi millään. Ja valmishan se ei ole koskaan. Hirveä ahdistus kun päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja itse asiassa palauttaa tehtävän enkä jatkuvasti vaan lukea ja muokkailla sana kerrallaan sieltä täältä. Kun kyseessä on ensimmäinen tehtävä, paineet on aika valtavat. Olenkohan ymmärtänyt tehtävänannon oikein? Onko mun englanti tarpeeksi akateemista? Osasinkohan nyt viitata lähdemateriaaliin oikein? Nauretaanko mut pihalle sieltä?

Näillä positiivisilla fiiliksillä siis mennään. Mutta nyt se on ainakin palautettu ja mitään ei ole enää tehtävissä.

Ai niin, mut on kutsuttu lauantai-iltana drinkeille. APUA!! Mitä mä laitan päälle? Mitä se oikeestaan tarkottaa nykyään? Aikuisten alottelua vai ihan vaan muutamaa drinkkiä? Pitääkö viedä jotain mukanaan? Ja mitä voi viedä mukana sellaisille joilla on KAIKKEA? Kyseessä on nimittäin high societee piirit. En tiedä millä armoalmulla mut nyt sinne kutsuttiin, ehkä säälistä..
APUA!!! Kaikki neuvot kiitos tänne päin!!!

Managerin painostuksesta..

Dina tuli tänään ensimmäisestä jalkapalloturnauksesta Värtan IK:n riveissä ja heittäytyi keittiön lattialle.
" Äiti voitko kirjottaa sinne sun blogiin että mä oon pelannu koko päivän fudista ja että mä oon ihan poikki?" Ja ota musta kuva.
" Ja laita sinne vielä että mä olin tosi tosi lähellä tehdä maalin..."

Selvä.

Totuus taisi olla hieman erilainen mutta tärkeintä että on innoissaan, mukana ja kuuluu jengiin. Mun hermot ei olis ehkä ihan kestänyt siellä kentän laidalla. Fokus oli nimittäin enemmänkin tanssimisessa ja pölöttämisesssä kuin pelaamisessa.

Mutta kuten jo todettu aikasemmin (monesti) kukin omalla tavallaan ja ihanaa että on myös mahdollista harrastaa näin. Mun kaikki fudismuistot nimittäin liittyy jollain kumman tavalla kovaan kuriin, aina tosissaan meininkiin ja kilpailuhenkeen. En sano että kaikki oli vaan harmaata ja piinaa silloin aikoinaan mutta kyllä se jalkapallo olis voinu olla kivempaakin.

No jaa...
Muuten aika hyödytön päivä. Amoksen kuumeilu jatkuu. Eilen nukahti (raukka) leikkitelttaan kun annoin Simonille iltapalaa...

Kiire, mikä ihana tekosyy!

Viime vuodatuksesta onkin vierähtänyt hetki, aika pitkä hetki.

Mutta, men, but.....

Meillä on ollut kiireitä. Ensin super valtiovierailu Suomesta kun koko Kanttorin ydinklaani kokoontui tänne intensiiviselle ja mahtavalle visiitille! Aika kuluu aina niin pirun nopeasti kun on seuraa ja hauskaa tekemistä. Vierailun jälkeen talo ja olo tuntui tosi tyhjältä.

Täytettä saatiin sitten viikolla kun Amos kehitti itselleen korkean kuumeen jo tiistaina ja loppu viikon ohjelma olikin sillä selvä. Mun oli tarkoitus kirjoittaa sitä pirun kurssityötä, jotta saisin sen mahdollisimman valmiiksi ennen seuraavaa vierailua. Ihan suunnitelmien mukaan tämä viikko ei ole kuitenkaan kulunut. (Ja Riikka, jos luet tätä, älä sano " I Told you so...")

Amos on suhteellisen helppo toipilas, osaa sanoa mitä haluaa ja osaa ennen kaikkea ottaa iisisti,jos on tarvis. Joka aamu olen hiljaa mielessäni kiittänyt siitä että Simon on terve ja voi mennä päiväkotiin. Simonin kanssa kirjoittamiset voi unohtaa kokonaan. Ja jotta totuus ei unohtuisi, totta kai tunnen vihlaisun jossain sisimmässäni, koska ajattelen näin ja koska lähetän terveen lapsen päiväkotiin vaikka olen itse kotona. Juuri tästä oli jossain lehdessä taas juttua. Ajabaja minä!

Eli kyllä mä koko eilisen päivän vietin tietokoneen ääressä kirjoittaen, mutta lopputulos oli kuitenkin aika laiha. Ensinnäkin tekstin tuottaminen englanniksi takkuaa edelleen ja pahasti. Jokainen lause on kiven takana eikä mistään flowsta voida puhua.  Toisekseen kun joka kymmenes minuutti vähintään mun täytyy kaataa lisää vichyä, vaihtaa lastenohjelmaa tai niistä nenä ( ei siis oma) niin ajatus pätkii ja näillä harmailla aivosoluilla uudelleen latautuminen kestää hävyttömän kauan. Sitä paitsi kiireen ja paniikin alaisuudessa kirjoittaminen ei muutenkaan ole kovin hedelmällistä. Tosin deadlineen on vielä pari viikkoa. Pari pitkään odotettua ja ennalta suunniteltua viikkoa ,jolloin meillä on taas vieraita enkä todellakaan halua istua koneen ääressä ja äheltää jotain koulutyötä.

Viikonloppuna Dinalla on ensimmäinen jalkapalloturnaus uuden joukkueen kanssa. Saadaan esimakua tästä mahdollisesta soccermom elämästä, kun paikalla pitää olla lauantai aamulla kello 8. Taas yksi niistä hetkistä kun toivoisin meille sitä nelipyöräistä ajokkia, taas vain hiljaa mielessä, koska jos sanoisin sen ääneen, meille varmaan sellainen ilmestyisi. Julkisilla lähtöaika kotoa on klo 6.30. Ei kiva. Onneksi joukkueella toimii aika hyvin yhteiskyyditykset.

Mitä muuta? Joka päivä mulle tulee mieleen asioita joista haluisin tänne teille uskollisille lukijoille jotain jakaa ja kirjoittaa, mutta nyt kun istun tässä ja varastin hetken "oikeasta" kirjoittamistyöstä tälle blogikirjoitukselle, pää on tyhjä. En muista.

Ai niin, se opettajasijaisuus homma meni muuten ihan metsään. Ei suinkaan mun osalta ( mähän olen varsinainen malliehdokas tietysti...heh) mutta loppujen lopuksi päätin olla ottamatta sitä työtä vastaan. Ja miksi? KOSKA NE MAKSAA VÄHEMMÄN PALKKAA KUIN MITÄ SAA MÄKKÄRIN KASSANA. Ihan supertörkeetä hyväksikäyttöä. Eli vaikka rahalle olisikin (aina) tarvetta, niin etsin jonkun toisen vaihtoehdon, jossa työstä saa ansaitun korvauksen. Riistofirmat, bye bye!

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin juuri nyt en kyllä ihan saa tätä palapeliä kasattua niin, että ehtisin vielä tehdä töitäkin tän opiskelun ja kodin pyörityksen lisäksi. Ehkä tässä onkin enemmän kyse vanhasta tavasta. Eli siitä ajatuksesta että voisi VAIN opiskella. Se on aika vieras mulle. Olen aina tehnyt opiskelujen ohessa töitä. Paljon töitä. Iltasin, viikonloppusin ja öisin. Joskus sitä tuli mentyä kofeiinitabelttien voimalla suoraa yövuorosta kouluun ja sitten siitä vielä iltavuoroon. Ja vielä baariinkin, mutta se on sitten ihan eri stoori. Mutta enää en kyllä siihen pystyisi. Sallittakoon mulle tämä laiskuus. Onhan tässä ikää, ryppyjä, vaivoja ja kiloja ehditty keräillä edellisten opiskelujen jälkeen yli kymmenen vuotta. Mä tarviin unta ja lepoa. Ja kofeiini ei sovi mulle.

No jaa, olihan mulla vielä asiaa...

Weekend from....H....

Luultavasti kaikki Tukholmassa asuvat pesunkestävät bloggarit kirjoittaa tänään tästä karmeasta sateesta ja säämuutoksesta. No en ole Pekka (tai ehkä tässä tapauksessa Björniä) pahempi. Eli nyt tuli syksy. Eilen iltapäivällä alkoi kaatosade ja ukkosmyrsky joka jatkui pitkälle iltaa ja sataa taisi koko yön.

Aamulla ensimmäisen kerran harmittelin ettei meillä ole autoa kun kinastelimme kuka saa isoimman sateenvarjon ja astuin heti ensimmäiseksi syvään lätäkköön. Vettä oli tullut yön aikana ihan kiitettävästi ja yliopistolla suorastaa lainehti kun noustiin Tunnelbanasta  katutasolle.(hikisinä ja läkähdyksissä sen ahdistavan kolmipysäkkisen matkan jäljiltä).

Suurin osa paikallisista oli tietysti varustautunut asiaankuuluvasti pitkävartisilla Hunter- merkkisillä kumisaappailla (mäkin haluun!!) Ja kauniisti istuvilla sadetakeilla. Vielä on siis petrattavaa tähän sade-päivän lookiin.

Mutta vielä taaksepäin mennä viikonloppuun. Oltiin siis molemmat aikuiset tässä huushollissa puuduttavan räkätaudin kourissa. Tosin kuten kaikki tarkkaavaiset tietävät, siipallani tämä kyseinen diagnoosi lievimmässäkin muodossa on kuolemantauti. Tai siis ainakin käytös on kuin viimeisiä vetelevällä 100-vuotiaalla. Manflu, I hate you...

Joten viikonloppu meni siis ipadin, netflixin ja muiden rakentavien viihdykkeiden ja kalapuikkojen, pastan parissa. Perjantaina Dina ja Amos keksivät leiriytyä sohvan taakse ja nukkuivat koko yön päät vierekkäin siellä pesässä. Hauskaa nähdä miten niiden välillä kovinkin sotaisa ja toraisa suhde kehittyy koko ajan. Tietty leikit menee tosi paljon niin että Dina määrää ja Amos menee mukana, mutta viime aikoina Amos on kunnostautunut roolileikkien suhteen ja saattaa ehdottaa Dinalle että leikitään Winxejä. Käytännössä tämä leikki tarkoittaa päätöntä juoksua olohuoneessa kunnes jompi kumpi kaatuu tai satuttaa muuten vain itsensä. No, kyllä ne ensin päättää että minkä nimisiä Winxejä ne tällä kertaa on. 

Toinen suosittu leikki on koulu. Amos menee Dinan ovelle ja sanoo hej hej ja Dina ottaa roolin. Silmälasit hiuksiin, tärkeä kynä käteen ja ääni on kuin kuuntelisi Dinan luokanopettajaa nauhalta. On aika mahtava imitoimaan ja käyttää täysin samoja äänenpainoja, sanoja ja eleitä. Siinä Amos sitten istuu ja on tekevinään tehtäviä. Ja Dina paasaa lukujärjestyksestä ja teematunneista hieman lespaavalla tukholmalaismurteella. Priceless!!!

Tiskarit

Tänään on muuten otettu suuri askel Simonin elämässä. Ensimmäisen kerran sain Simonin toistamaan perässä äänteitä, tai äänteen jos tarkkoja ollaan. Tähän saakka on vain solkottanut omiaan, mutta tänään kun leikittiin legoilla ja sanoin, että lammas sanoo Bää, niin sieltä tuli perästä Bää..ja sitten meni pasmat ihan sekaisin kehuista niin, että juoksi "nolona" piiloon syliin ,kun tajusi tehneensä jotain tosi hienoa. Eli loppu ilta menikin sitten sitä jauhaessa...Bää, Bää, Bää...

Amoksen letit. 

Viikonlopun lusmuilun jälkeen oli virkistävää palata sivistyksen pariin ja kouluun. Mä ihan tosissani nautin opiskelusta, aihe on mielenkiintoinen ja tarkpeeksi käytännönläheinen yliopistotasolle. Ei liikaa teoriaa ja sopivasti päivänpolttavia aiheita ja politiikkaa.  Oon muuten super ylpeä itsestäni, kun sain kirjoitettua kurssityötä viime viikolla kiitettävän pitkälle ja aihe ja raamit on nyt hallussa. Ei tarvitse stressata siitä tällä viikolla kun meille tulee tupa täyteen (JEE JEE JEE!!!) vieraita Suomesta.

Ollaan muuten jääty (taas!) koukkuun "uuteen" tv-sarjaan. Killings. Aika pirun koukuttava. Ensin vähän ahdistava koska lähtöasetelma on hiukan liian realistinen just meidän kohdalle ( kolme lasta, vanhin tyttö ja kaks selkeesti nuorempaa poikaa...) koko ajan mietin että mitä itse tekisin tossa ja tossa tilanteessa. Mutta suosittelen. 

Huomenna menen haastatteluun Lärärjouren- firmaan, joka välittää ope-sijaisia Tukholmassa. Toivotaan että napaa ja voisin tehdä muutaman sijaisuuden viikossa! Välillä tuntuu tosi riipivältä katsella vieressä muita ulkomaalaisia opiskelukavereita,jotka ei vielä osaa ruotsia ja jotka yrittää epätoivoisesti löytää töitä. Ei ole helppoa. Monen kohdalla tilanne on se että rahaa on ekan lukukauden loppuun, mutta jos töitä ei löydy jää opiskelut siihen. Saa nähdä kuinka monen kohdalla näin käy. Toivottavasti ei monen. 

Mutta nyt nukkumaan! Natt Natt!!

Ahkera opiskelija...NOT

Ensimmäistä kertaa mulla on mahdollisuus jäädä kotiin ja lukea ja kirjoittaa koko päivä ilman lapsia. Painotus sanalla mahdollisuus.

Todellisuudessa olen jo ehtinyt käydä kaupassa, pestä pyykkiä, valmistaa lihamurekkeen ja sämpylätaikinan. Eli siis tehnyt kaikkea sitä mitä mun EI pitäisi tehdä.

Mutta kyllä mä olen jo avannut tietokoneen, etsinyt muistiinpanovälineet Dinan laatikosta ja aloittanut jähmeän maratonin kohti kurssitehtävän kirjoittamista.

Ensin täytyy vain:

- opetella hakemaan artikkeleita yliopiston kirjaston tietokannasta
- opetella miten nämä artikkelit ladataan mun ipadille
- lukea nämä artikkelit
- päättää mistä oikein ajattelin kirjoittaa ja sitä rataa...

Olen kyllä suoraan sanottuna aika ruosteessa, varsinkin näissä tietotekniikka asioissa. Täytyy opetella dropboxit ja pdg pro:t ja osata käyttää google doc:ia ja vielä kaiken lisäksi kirjoittaa se pirun tehtävä.

Ehkä mä leivon noi sämpylät ensin valmiiksi ja keskityn vasta sitten...
Ja siinä vaiheessa pyykitkin on jo valmiita, joten nekin täytyy laittaa...
Ja kyllä mun varmaan täytyy myös imuroida...
Ja pestä ainakin vielä yksi koneellinen ja pyyhkiä keittiön lattia...
Apua!
Tulkaa joku seisomaan veitsen kanssa mun selän taakse etten haaskaa tätä kallisarvoista aikaa kotitöihin..!
Heh.

Kavereita kylässä ja ekat treenit

Aika lentää ja sitä rataa....
Taas on uusi viikko käynnissä ja Ruotsissa historian lehti kääntynyt. Eli eilen oli ne vaalit. Ne vaalit, joista on kohistu ja kuhistu täällä viikkoja. Facebook on ollut täynnä kommentteja ja artikkeleja.

Nyt tulee paha paljastus...en äänestänyt. Olisin saanut äänestää kunta ja landsting ( lääni?) tasolla, en siis riksdageniin (eduskunta), mutta en äänestänyt. En vaikka istuin koko viime viikon kirjastossa, noin 5 metriä äänestyspaikasta ja mietin että, seuraavalla paussilla nousen tästä tuolista ja äänestän. Mutta jotenkin se nyt vaan ei vielä tuntunut ihan oikealta eikä mulla ollut harmainta hajuakaan ketä tai mitä äänestää. Joten antakaa kaikki valveutuneet anteeksi, ensi kerralla lupaan olla sivistyneempi.

Meidän viikonloppu oli täynnä kaverikyläilyjä. Aikuisten kavereita ja lasten kavereita. Kiitos niistä asianosaisille! Taas on virtaa ja sai jutella edes ne arvokkaat puoli tuntia, jonka jaksoimme lasten nukahtamisen jälkeen valvoa, aikuisten oikeesti asioista. Priceless!

Pojat ja ipad

Amos kävi ensimmäisen kerran hammaslääkärissä. Oli reipas. Avasi suun ja hammaslääkäri laski hampaat. Sai painaa nappia hammaslääkärituolissa. Sai potkulaudan. Ei palkinnoksi ( tietenkään!) vaan koska oli jo pitkään sitä toivonut ja koska me ollaan superhuonoja korjauttamaan meidän pyörät. Fyi på oss! Nyt meidän kotimatkaan päiväkodilta kuluu vain noin tuplasti niin paljon aikaa kuin normaalisti. Kotiinpäin se toimii, aamulla se on kriisi.

Simon testaa kun Amos ei huomaa...

Dina aloitti jalkapallon. Oltiin ekoissa treeneissä tänään. Ensin näytti synkältä. Mä olin tietty unohtanut tarkistaa minkä VÄRISET pelipaidat joukkueella on ja kehottanut Dinaa valitsemaan punaisen paidan. Muilla oli siniset. Ensimmäiset viisi minuuttia kyräili siis sen takia, sitten oli mukana kuin kala vedessä. Tai ei ihan... ehkä enemmänkin kuin jokin karitsa tai kauris vedessä. Keskittyi lähinnä tanssiliikkeisiin ja suu kävi kuin Stoccan ovi. Jalkapallosta vielä kaukana, mutta oli innostunut ja mukana täysillä. Jouduin välillä puremaan huulta ja laskemaan ainakin viiteen, etten vaan kommentoisi tai kirkuisi naama punaisena " KATSO SITÄ PALLOA!". Hyvää treeniä myös mulle, jalkapallo ei aina ole niin vakavaa. Tärkeintä oli ehdottomasti se että Dina halusi mennä sinne uudestaan, oli innoissaan mukana ja sai aimo annoksen liikuntaa. Muut on sivuseikkoja.

Meillä oli myös tänään Dinan ja opettajan kanssa "utvecklingssamtal" siis kehityskeskustelu. Meinasin repiä pelihousuni. Niin myös mieheni. Puoli tuntia, joka oli varattu keskusteluun, käytettiin pyörittelemällä " että olisiko Dina hyvä jos sinun henkilökohtainen tavoitteesi olisi plus ja miinus laskut 1-20? vai mitä mieltä olet Dina?" Ei mitään konkreettista, eikä todellisia "kuulumisia" koulusta. Tää on niin tätä ruotsalaista samtals/involvering/ alla ska vara med/ meininkiä. Olisin oikeasti halunnut keskustella miten Dina pärjää luokassa sosiaalisesti ja miten luokka on ottanut Dinan vastaan ja miten Dina pysyy opetuksessa kärryillä ja ainakin tusinasta muita aiheita, joiden esille ottaminen ei ollut aiheellista kun tyttö kiemurteli itse viereisessä tuolissa ja selitti silmät kirkkaina että " mä haluisin opetella enemmän matikkaa koska musta tulee varmaan lääkäri..." Hellyyttävää ja hienoa mutta ei ehkä niin informatiivista. Siis meille. Kunnianhimoinen ja jalo tavoite tosin, en vähättele sitä ollenkaan..Mutta nämä ovat näitä kuuluisia kulttuurieroja.

Muuten aika kuluu arjen kuhinoissa. Mun "vapaa-aika" on määritelty aika pitkälti kurssikirjallisuuden kahlaamiseen ja ryhmätöiden tekemiseen. Kivaa, mutta varsinkin lukeminen on todella haasteellista. Lähinnä siksi että en meinaa pysyä hereillä. Kiitos Simon.

Samarbete ja mun sukat

Ja jotta Simon ei jäisi (aina) muiden varjoon, kerrotaan nyt vielä miten hienosti Simonillakin menee. Vielä(kään) ei tule ymmärrettävää puhetta, mutta Simon on oppinut rakentamaan Duploilla tornin, maalannut ekan kerran vesiväreillä päiväkodissa ja nukahtaa aina ennen lounasta tai lounaspöytään päiväkodissa. Rankkaa hommaa.

Ensi viikolla meille tuleekin koko talo täyteen vieraita. Odotettuja vieraita ja lapsilla on vain alkuviikko koulua ja monta päivää lomaa putkeen. Kivaa vaihtelua.

Erillainen aamu

Jaahas, nyt se sitten pärähti eteen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäinen todellinen koti-ikävä kohtaus á la Dina. Ja kuten tiedetään Dina ei tee mitään puolivillaisesti. Sydäntäraastavaa yrittää siinä sekä selvittää ja rohkaista ja samalla hoputtaa ylös sängystä. Vanhat kaverit on patempia, uudet kaverit typeriä, jotkut pilkkaa koulussa ja kaikki on vaan niin huonosti täällä. Miksi me muutettiin? Miksei voida muuttaa takasin? Mä en halua uusia kavereita, vaan vanhat kaverit jne. Mikään ei auta ja kaikki on vaan päin mäntyä. 

Lupasin soittaa opettajalle, että pilkkaamiseen puututtaisiin, ,mutta tiedän jo vastauksen ennen kuin edes käyn sen keskustelun. Kaikkea ei voi nähdä, kaikkeen ei pystytä puuttumaan ja teemme kyllä parhaamme. Ja näin se varmaan onkin, 26 oppilaan ryhmässä mikään muu ei taida olla edes mahdollista. Kavereiden suhteen ollaan myös yritetty edetä, Dina oli ekoilla synttäreillä viikonloppuna ja ensi viikonloppuna meille tulee ekan kerran keveri leikkimään. 

Mutta totuus taitaa olla se ettei näitä tunteita voida paikata millään. Mikään ei tietenkään korvaa vanhoja kavereita, eikä sitä paikkaa joka on ollut koti koko sen ajan jonka voi muistaa. Ehkä se tunne laimenee ajan kanssa mutta nyt on kuherruskuukausi ohi ja todellisuus täällä. 

Kaikki tämä oli tietysti odotettavissa ja tiedossa että jossain vaiheessa näin kävisi. Amoksen kohdalla koti-ikävä ilmeni ensimmäisten viikkojen aikana tietynlaisena turvattomuutena, ei halunnut käydä vieraassa vessassa ja vieläkin Amos varmistaa joka päivä että tämä on meidän koti. Dina on puhunut tähän mennessä vain kaihoisasti kavereista, joskus heittänyt kommentin että haluis jo että tulisi kesä. Mutta mitään tämän skaalan draamaa meillä ei vielä ole esiintynyt. No, ehkä se on hyvä asia, että tunteet tulee esille ja että niistä voidaan puhua. Ainoa pikkiriikkinen toive olisi ettei näitä keskusteluja tarvitse käydä aamulla, kymmenen minuuttia ennen kuin meidän pitäisi sulkea ulko-ovi että ehditään. Mutta se taitaa olla liikaa pyydetty, aamut on tietenkin otollisia tälläiselle draamalle, kiire, väsymys ja sata asiaa hoidettavana, luovat täydelliset olosuhteet. 

Asiaa ei tietenkään paranna yhtään se että selviä teini angstin merkkejä on jo nähtävissä aika ajoin. Edellisenä aamuna me hikoiltiin eteisessä ulkovaatteet päällä, koska etutukka sojotti väärään suuntaan. Lopulta vaihtoehtoina oli (Dinan idea) leikata tukka pois tai suihkuttaa lakkaa ( mun hätäkeino) että päästään liikkeelle. Myös vaatteiden valitseminen vie nykyään järkyttävän pitkän hetken, vaikka ne olisikin valittu edellisenä iltana valmiiksi. Yön aikana ne vaatteet nimittäin muuttuvat ihan vääriksi. Pelottavaa, että jo tämän ikäiset ovat niin ulkonäkökeskeisiä. Ensin ajattelin että luokka olisi jotenkin "fiinimpi" ja aiheuttaisi näitä haasteita, mutta luokan tytöt kulkevat lenkkareissa ja verkkareissa ja porukka on hyvin kirjavaa. 

Onneksi me saatiin tällä kertaa hetken keskustelun ja halauksen avulla pyörä taas pyörimään ja kaikki lähdettiin hyväntuulisina ja ajoissa kotoa. Mutta kyllä mulla on pala vieläkin kurkussa, en oikein tiedä mitä voisin sanoa tai tehdä että siitä olisi apua. En kai mitään muuta kuin olla mukana. 

Koti-ikävää á la meidän perhe.

Perjantai-ilta

On se päiväkoti vaan maaginen paikka. Takana on yhteensä kaksi viikkoa päiväkotiuraa ja Amos (2v 9kk) vetää nahkakengät jalkaan ja ilmoittaa:

" mä olen isä, Dina ja sä olet äiti." " me viedään Simon päiväkotiin ja sitten mä menen bilen till jobbet..."

Ja kolmen minuutin päästä ne tappelee jo täyttä häkää..

Hyvää viikonloppua!!

Todellisen arjen ensimmäiset päivät

Tällä viikolla alkoi siis se oikea arki.
Saatiin esimakua, siitä minkälainen hallittu kaaos meitä odottaa viitenä päivänä viikossa, ties kuinka monen viikon ajan.
Ekana iltapäivänä multa meinas jo palaa käämit kun ajattelin että miten ihmeessä me saadaan tää palapeli toimimaan. Sitä on ehtinyt kolmen vuoden ajan tottua ajatukseen, että pyykkiä ehtii pyörittää aamusta, ruokaa laittaa päiväunien aikana ja tiskit hoituu jossain siinä leikin lomassa. Nyt kaikki pitää hoitaa pitkän päivän, väsyneiden muksujen ja tuhannen muun pienen tehtävän kanssa samanaikaisesti. Ja vielä illalla pitäis jaksaa avata koulukirjat ja ymmärtääkin jotain mitä lukee..APUA!!!

Hengittelin siinä lähes hysteerisen kohtauksen kourissa ja mietin ettei musta ehkä olekaan tähän. Että parempi olis vaan luovuttaa kaikki kunnianhimoiset ambitiot opiskeluista ja hankkia jokin super mekaaninen työ, jossa ei tarvita päätä. Varsinkin kun ensimmäinen päivä yliopistolla antoi ymmärtää opinto-ohjelman olevan super akateeminen ja vaatimustason kova.

Mutta onneksi pääsin tästä fiiliksestä yli, ainakin osittain. Seuraavana päivänä istuin ryhmätyöskentelyn aikana saksalaisen opiskelutoverin vieressä, joka oli osallistunut opinto-ohjelmaan kuuluviin kursseihin jo viime keväänä. Kiitos Lizzyn, sain tietää että todellisuus ei ehkä olekaan niin pelottavan akateeminen ja kovatasoinen kuin luulin. Lukea pitää ja tehtävää riittää mutta tuskinpa niiden takia täytyy yöunia menettää.

Kurssi vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikkakin vähän korkealentoiselta ja teoreettiselta. Osallistujia on lähes 20 eri maasta, eli todella kirjava joukko. Kaikilla on todella erilaiset taustat ja perusopinnot takana eli yksi hermoilun aiheeni että olisin ainoa, jolla ei ole perusopintoja pedagogiikan puolelta, oli täysin turha. Haastavinta tähän mennessä näyttää olevan joidenkin opiskelijoiden englannin ymmärtäminen ja varsinkin meidän proffan puhuman englanti on kauniisti sanottuna vaikeaa. Mutta ehkä siihenkin vähitellen tottuu. Tulee kyllä pahasti takautumia 11 vuoden takaisiin aikoihin kun aloitin opiskelut edellisen kerran. Kuulostaapa mummolta... " silloin kun minä olin nuori..."

Simon syö mielellään itse. Yleensä lopputulos on tämän kaltainen.

Simon on pärjännyt hyvin päiväkodissa, vaikka pehmeä lasku olikin hieman rosoinen sairastelun takia. Itkeskelee välillä ja haluaa olla paljon sylissä mutta on joka päivä reippaampi. Ainakin niin mulle kerrotaan. Amos viihtyy hyvin, kunhan on vakuuttunut ettei hänen tarvitse nukkua päiväkodissa. Amos on vaihtanut kielen lähes kokonaan ruotsiin, harjottelee koko ajan eri arjen fraaseja ja omaa yllättävän laajan sanavaraston. Ryhmässä on paljon kaksikielisiä lapsia, joten kaikki ovat vähän samassa veneessä. Dinallakin menee ihan mukavasti, isoon luokkaan tottuminen vie vain aikansa. Leikkikieli on koto a muuttunut ruotsipainotteiseksi, vaikka välillä vielä leikkiikin suomeksi, hyvä. Tosin My little pony-leikissä pitää puhua englantia, joka alkaa jo päivä päivältä muistuttaa ihan oikeeta englantia, kiitos Youtube.

Nyt pidetään vaan peukut ja pikkurillin kynnet ristissä että pysytään kokonainen viikko terveinä. Viikonloppuna olisi tiedossa ensimmäiset kaverisynttäri kutsut, joten toivotaan parasta! Olen luvannut itselleni että satsaan tosissani Dinan ja tietty myös Amoksen ja Simonin kaverisuhteisiin ja kutsun lapsille kavereita kylään. Suomessa olin aika surkea tässä. Nyt pitää tehdä parannus.

Ja takaisin tutkimusmetodien ja tutkimushistorian kimppuun...huokaus...

Näkkäri pitää koululaisen kursissa. Ison ja pienen. Meillä kuluu näkkäriä nykyään pari pakettia viikossa.

Harry Potter

Istutaan junassa matkalla kotiin. Takana on vaihderikas ja draamantäytteinen päiväretki Norrköpingiin.

 Kaikki alkoi oikeastaan jo heinäkuussa kun äkkäsimme rannalla pariskunnan jolla oli hieno Harry Potter exhibition paperikassi. Keräsimme hieman rohkeutta ja kysyimme mistä moisia saa ostaa? Pariskunta kertoi Norrköpingin Harry Potter näyttelystä ja sitten vaan googlaamaan. Näyttely oli avattu jo toukokuussa ja viimeinen viikko pyörähtää käyntiin maanataina. Eli vaikka suosittelenkin näyttelyä ihan kaikille HP-faneille, aika voi olla hieman kortilla visiitille. Mutta todellinen fani keinot keksii.

Pojat jäi kotimiehiksi ja me lähdimme matkaan aamulla ja köröttelimme puolentoista tunnin junamatkan Norrköpingiin. Dina valtasi ipadin ja mulla oli seurana, ah niin, mielenkiintoinen kurssikirja. 

Kun päästiin Norrköpingin asemalle, päätettiin kävellä matka, joka kartalla lupasi vain vartin tarpomista. Noin 40 minuunntia myöhemmin olimme perillä, kiukkuisen eikä yhtään niin innokkaan neidin kanssa. Ja mitä meitä odottikaan? Hitonmoinen jono, tai oikeastaan kaksi. Paikan päällä selvisi että näyttelyyn olisi pitänyt ostaa liput etukäteen ja ennen kaikkea VARATA AIKA kierrokselle. Ensimmäinen vapaa aika oli klo 16.15 iltapäivällä. Että näin. Junaliput ( ei vaihdettavat, tietysti) oli klo 17.54 junaan. Kiitos meikäläisen sisälukutaidolle! Olin vieraillut sivustolla viimeksi edellisenä iltana ja tarkistanut lippujen hinnat ja osoitteen. No hetken pähkäilyn jälkeen päätimme, että riski oli otettava ja varattava se klo 16.15 aika, vaikka se tarkoittaisikin juoksunäyttelyä ja taksimatkaa asemalle. Näin "kauas" ei matkustettu turhaan! 

Eli suuntasimme takaisin Norrköpingin keskustaan katselemaan paikallista vilinää ja kuluttamaan aikaa. Tilasin järkyttävän "kaksi maahanmuuttajaa, huono kuuluvuus ja olematon paikallistuntemus"- puhelun jälkeen meille taksin valmiiksi näyttelyn eteen ja sitten vain odottelemaan. Ja laskeskelimme että selviämme ulos tunnissa. 

 Norrköping osoittautui tosi mukavaksi ja kodikkaaksi kaupungiksi! Kiva vanha kaupunki, hieno koski joka virtaa keskustan läpi, paljon pieniä ravintoloita ja putiikkeja. Paljon myös second hand-liikkeitä, mikä oli ilahduttavaa.

Ratikka ( aina plussaa) ja ennen kaikkea se että ihmiset näyttivät....tavallisilta. Tuli jotenkin helpottava olo kun joka toinen vastaan tuleva ei näyttänyt Elle-lehdestä repäistyltä tai suoraan Acnen katalogista. Vähän siltä musta tuntuu tuolla meidän kulmilla aika usein, oikeestaan melkein koko ajan. Oli ihastuttavaa palloilla siis tavallisten ihmisten parissa. Kuulostaa vähän kierolta, mutta ero oli huomattava. 

Lisää plussaa tuli kun löysimme vihdoin luotto-kauppamme eli Tiger- sälä putiikin. Tai täällähän sen nimi on TGR. Sitä ei nimittäin Tukholman keskustasta löydy. Löytyy jostain laitamilta mutta sinne ei olla vielä eksytty. Eli täydensimme tuikitärkeiden pikku tavaroiden varastoa taas joksikin aikaa. 

Lopun aikaa istuimme näyttelyn lähettyvillä puistossa ja mä luin ääneen viimesen Harry Potter kirjan viimeisiä lukuja. Kyseinen kirja on ollut sen verran jännä että ei olla iltaisin voitu sitä lukea, ilman koko yön painajaisia. Tuntia ennen meidän aikaa hivuttauduimme sisäänkäynnin lähettyville roikkumaan. Kun odotusta oli jäljellä enää 45 min, päätin kokeilla vetoomusta lipuntarkastajaan. Selitin tilanteen tytölle ja jostain kumman syystä vetoomukseni meni läpi ja tyttö päästi meidät ennen aikojaan sisälle!!! Ja mitä sitten tapahtuu? 

Otan esille puhelimen, jotta voisin tallentaa tämän ainutlaatuisen näyttely kokemuksen kuvina. Ja puhelin kuolee siihen paikkaan. Ja puhelimessa on meidän junaliput takaisin. Yhtäkkiä se kapine väittää akkunsa olevan tyhjillään, vaikka juuri hetkeä aikaisemmin akkua oli vielä vaikka kuinka jäljellä. Paniikki. 

Mutta siinä tilanteessa ei voinut muuta kuin keksittyä näyttelyyn ja päättää murehtia puhelinta myöhemmin. Näyttely oli satumainen! Sinne oli kerätty elokuvien rekvisiittaa pienistä koruista ja vaatteista aina Hiinokan luonnollisen kokoiseen patsaaseen saakka. Päähenkilöiden, siis Harryn, Ronin ja Hermionen lisäksi myös jokaisen opettajan ja Harryn tärkeimpien ystävien tavaroita elokuvista oli esillä ja lähes jokaisen kohdalla oli mahdollisuus kuulla omilla kuulokkeilla taustaa rekvisiitalle. Paikalla oli Tylypahkan pikajuna, lajitteluhattu joka puhui ja lajitteli vierailijoita eri tupiin ja huispausrekvisiittaa. Näyttelysalit oli jaettu ja sisustettu viimeistä yksityiskohtaa myöten elokuvien mukaan. Oli Hagridin mökki, Kielletty metsä, rohkelikkojen makuusali ja Tylypahkan suuri sali, oma suosikkini. Suuressa salissa oli nimittäin esillä niitä mahtavia ruokia, jotka aina ilmestyy elokuvissa oppilaiden eteen kuin tyhjästä ja hienot tanssijaispuvut Liekehtivä Pikari elokuvasta. Hagridin mökki oli myös hieno, kaikki yksityiskohdat oli paikallaan ja lisäksi mökistä löytyi Hagridin kokoinen mallinukke jonka päällä Hagridin vaatteet näyttivät valtavilta. Todellinen puolijätti.

Vaikka suurin HP-fani meidän perheessä onkin Dina, olin kyllä todella vaikuttunut näyttelyn annista ja kaikki vaikeudet unohtuivat hetkeksi. Ainoa miinus oli tungos, joka olisi siis pitänyt ennakoida ja käydä näyttelyssä jo joskus aikaisemmin kesällä. Dinaa selvästikin ahdisti välillä väenpaljous, koska joitain asetelmia nähdäkseen olisi pitänyt jonottaa pitkään ja odottaminen ei ole tyttäreni vahvin puoli. Sen lisäksi Dinaa taisi enemmän kiinnostaa näyttelyn päässä häämöttäävä riisto-putiikki, jonka uhreja me oltiin koko päivä bongattu kaupungilla paperikassit heiluen. Onneksi olin jo valmiiksi varoittanut että kaikki se sälä siellä kaupassa on superkallista, koska sitä se todella oli, super kallista. Loppujen lopuksi päädyimme kompromissiin ja ostettiin taikasauvan näköiset syömäpuikot muistoksi. Ei siis ruokailuvälineiksi vaan taikasauvoiksi leikkiin. Ne "oikeat" taikasauvat oli ihan älyttömän hintaisia. Mutta aika hienoja kyllä. 

Pääsimme ulos näyttelystä silloin kun olisi ollut meidän oikea aika mennä sisään ja jono oli hirmuinen. Eli onneksi vetosin lipunmyyjän hyväsydämmisyyteen. Lisäksi meidän oli vielä ratkaistava kännykkä ongelma. Eli suuntasimme suoraan kohti kauppakeskusta ja etsimään puhelinliikettä ja lainalaturia. Ystävällinen myyjä selitti minulle sitten liikkeessä että kyseessä ei ole akun simahtaminen vaan tämän nimenomaisen puhelimen oikku "bugi" jonka voi ohittaa helposti, jos vain tietää siitä. Eli puhelin on taas kuin oma vanha itsensä.  Tuli opittua jotain uutta. Taas kerran.

Koska me oltiinkin aika nopeita näyttely-kiertäjiä ehdittiin vielä nauttia kauniista kaktus puistosta juna-aseman edessä ja lukea kirja melkein loppuun. Jalat oli tehnyt tehtävänsä ja löhöttiin vaan hienolla nurmimatolla ja odoteltiin junaa takaisin Tukholmaan. 

Tuli vähän tyhjä olo. Mitäs nyt? Meillä on mennyt lähemmäs kaksi  vuotta Harry Potter kirjojen lukemiseen. Välillä ollaan luettu muuta. Mutta sitten aina jatkettu tarinaa eteen päin . Ehdotuksia otetaan mielellään vastaan?!? Mitä nyt voi lukea? Kaikki tuntuu vähän laimealta Harryn tarinaan verrattuna. 

Hieno lopetus kyllä tämä retki. Seuraavaksi odttelen että voidaan lukea kirjat alusta pojille. Tosin Amos koko kesän kuunnellut kun luen Dinalle, ovat nukkuneet tänne muuttoo saakka melkein koko kesän samassa huoneessa. 

Ja vielä loppuun pieni vuodatus kaikille teille lukuisille blogin lukijoille. Tajusin juuri tuossa vähän aikaa sitten etten ole kuullut kuulumisia moneltakaan teistä joiden oletan tai tiedän näitä höpinöitä lukevan. Tää kirjoittelu tuntuu aika yksipuoliselta, ja välillä mietin että mitä järkeä tässä kirjottamisessa on. Haluan kuulla myös mitä teille kuuluu?!? 

Eli nyt kaikki näppäimistö kauniiseen käteen ja kymmensormijärjestelmä laulamaan. Laittakaa sähköpostia tai vaikka Whats up viestiä! Don't be a stranger my friend!

Kiitos ja loppu.

Mennä viikko...

Huomasin juuri että tämä viime viikon kirjoitus on jäänyt julkaisematta, joten laitetaan se nyt samaan syssyyn julki, vaikka ei menekään nyt tarinat ihan kronologisesti.

Taas on viikko kohta pulkassa. Olipas intensiivinen ja vauhdikas viikko taas. Simon aloitti päiväkodissa maanantaina ja on ollut yllättävän reipas. Ekoina päivinä jäi ihan iloisesti ilman itkua ja leikki sen tunnin verran minkä istuin käytävässä ilman että edes huomasi olevansa ilman mammaa. Vasta eilen, neljäntenä päivänä itkeskeli hetken meidän perään, mutta on löytänyt toisesta ryhmän hoitajasta jo turvan ja roikkuu kuin pieni apina Åsan sylissä. Simonin ryhmä on pieni ja kodikas. Hoitajat on tosi sympaattisia, rauhallisia ja hatun nosto heille että pärjäävät ilman kaaosta 10 alle 2- vuotiaan kanssa. Ryhmällä on pieni piha, atelijee, vesileikkihuone ja jumppasali käytössä omien leikkitilojen lisäksi. Eipä sitä voisi enempää toivoa.

 Ainoa asia mikä hieman mietityttää näin päiväkoti ihmisenä on nukkuminen. Lapset nukkuvat patjoilla lattialla. Simonin ryhmässä patjoissa on edes lakanat ja tyynyt, mutta Amoksen ryhmässä nukutaa ohuilla jumppa- alustoilla kylmällä kovalla lattialla. Eipä ihme että Amos on tämän viikon aikana kehittänyt itselleen täydellisen paniikki karjuntaan johtavan kammon lepohetkeä kohtaan. Loppuviikon ajan Amos onkin sitten jäänyt leikkimään isojen poikien kanssa lepohetken ajaksi, mikä tarkoittaa sitä että iltapäivällä vastassa on superväsynyt poika. Mutta ehkä se siitä tasoittuu. Toivottavasti. 

Eli tällä viikolla olen ollut muutaman tunnin ajan ihan yksin. Mahtavaa! Ja miten olenkaan nämä vapauden tunnit viettänyt? Pesemällä pyykkiä ja keittämällä nakkisoppaa! Kullakin on huvinsa. 

Eilen kävin myös haistelemassa ilmaa yliopistolla. Ja vau mikä paikka! Kun tulin metrosta maanpinnalle, tuntui kuin olisi laskeutunut suoraan johonkin amerikkalaisen yliopiston campukselle. Valtava mesta! Tuli tosi innostunut olo, että saan pian astella siellä päivittäin ja olla osana kaikkea sitä yliopistokulttuuriin liittyvää. Campukselta löytyi ainakin viisi eri ravintolaa ja jokaisella tiedekunnalla oli valtavat rakennukset. Ja tietty sellanen aaltoileva nurmikenttä joka kuuluu asiaan. Vitsi että odotan ensi viikkoa! Tuntuu tosi mahtavalta saada kuulua joukkoon! Vaikka keski-ikä taitaa olla reilusti yli kymmenen vuotta nuorempi kuin meikäläinen.

Näytänkö mä nyt yliopistolaiselta? Oli pakko ottaa selfie ihan paikan päältä..

 Nyt istutaan junassa koko porukka. Matkalla Malmöseen ystävien häihin. Meillä on junassa oma familjekupé ja alkumatkasta tunnelma oli hieman kuin Harry Potterilla ensimmäistä kertaa matkalla Tylypahkaan. Amokselle junamatka oli ensimmäiset 20 minuuttia mahtava elämys, sen jälkeen kysyi jatkuvasti että milloin tämä loppuu... Simon ei tykkää junamatkasta ollenkaan, harmittaa kun ei meinaa millään pysyä pystyssä junan heiluessa vauhdissa. Nukahti sentään hetkeksi. Onhan se tosi tylsää kun isommat sisarrukset istuu ja tuijottaa leffaa tietokoneelta eivätkä kiinnitä ollenkaan huomiota häneen. Vielä pari tuntia edessä..huokaus.

Simon nukkuu junassa.

Höstblåsor...ensimmäinen sairastupa tälle syksylle

Häiden jälkimainigeista saatiin kotiin tulijaisiksi syksyn ensimmäiset sairastelusulkeiset. Amos tuli jo hääjuhlapäivänä kipeäksi ja juhlat jäivät kokonaan väliin. Puoli tunti ennen vihkimistilaisuuden alkua tajusin että ukkeli oli tulikuuma, mutta koska meidän perheestä löytyi sekä bestman että morsiusneito, oli pakko pukea pojat juhlatamineisiin ja kiikuttaa karjuvana paikalle. Hätäratkaisu löytyi appiukosta joka lähti saman tien kotiin potilaan kanssa, ehkä jopa hyvillään, kun sai jättää juhlat väliin.

Tässä vielä tyylikkäänä päivää ennen varsinaisia juhlia. Amoksesta on kuoritunut todellinen tyyliniekka, nukkuiskin nämä nahkakengät jalassa jos sais...

 Kaikesta alkudraamasta huolimatta, juhlat oli mukavat ja paikalla oli super pätevät lastenhoitajat, joten sain pitkästä aikaa syödä lautasen tyhjäksi ilman keskeytyksiä, jutella aikuisten asioista aikuisten kanssa, juoda vähän viiniä ja tanssiakin. Mulla jäi kaikessa sähläämisessä kännykkä kotiin eikä meillä ole siis yhtään kuvaa Dinasta morsiusneitona tai lapsista muutenkaan, vain kasa bestmanin älyttömiä selifie kuvia juhlista, niin tyypillistä. Junamatka seuraavana päivänä olikin sitten from hell, kun molemmat vanhemmat olivat juhlamainigeissa lievästi sanottuna väsyneitä ja yksi kuumeessa ja kaksi muuten vaan levottomia. Pisimmät viisi tuntia ikinä. Seuraavana päivänä oli loputkin porukasta kuumeessa. Huoh.. Ei mene meidän päiväkotialoitus nyt ihan suunnitelmien mukaan.

Malmösta löytyi uusi todella hieno teatteri-teemainen leikkipuisto

Ei siis mitään hohdokasta kerrottavaa tältä viikolta. Kiukkusia ja turhautuneita lapsia jotka enemmän tai vähemmän kipeinä ja karmea kaaos ympärillä. Kuljen koko ajan siivoamassa paikkoja, mutta siinä ei näytä olevan mitään järkeä kun joku kuitenkin kohta taas levittää ja sotkee.

Teatteri-leikkipuisto

 Ensin epäiltiin tulirokkoa, sitten märkärupea ja nyt terveysneuvonnan avulla kyseessä onkin höstblåsor eli enterorokko. Hyvä niin, mitään märkärupia en nyt jaksaisi millään alkaa hoitamaan. 

Onneksi mulla on vielä tämä viikko "lomaa". Tarkoitus oli kyllä lukea kurssimateriaalia ja tutustua ajatuksen kanssa aiheeseen. Nyt jää kyllä tosi tiukille se lukeminen. Olis ollu kiva mennä sinne ekalle luennolle, niin että ymmärtää mitä on tullut opiskelemaan. Toinen huoh...

Mutta tälläistä tämä ensimmäinen päiväkotivuosi tulee sitten olemaan. Kuten yksi isä päiväkodin eteisessä totesi: " Ilmoitin työnanatajalle että nähdään seuraavan kerran huhtikuussa!"

Ehkä positiivisempia kuulumisia ensi viikolla. 

Haipakkaa..

Mä istun täällä meidän väliaikaisessa asunnossa ja ulkona salamoi ja sataa. Odottelen pesukoneen ohjelman loppumista. 

Tällä viikolla on pitänyt lievästi sanottuna kiirettä. Tuntuu, että tunnit ei millään riitä, vaan yölläkin pitäis toimittaa sata ja yks asiaa. Millaista elämää tämä oikein enteilee, mähän olen vielä kotona enkä töissä tai opiskelemassa?!? Miten kiire meillä sitten on?!?

Päästiin viime viikonloppuna vihdoin muuttamaan sinne "omaan" kotiin. No, ainakin omien tavaroiden ja kalusteiden keskelle. Asunto oli luvattu valmiiksi, mutta koko viikon meillä on ravannut puolalaisia ukkeleita maalaamassa ja viimeistelemässä. Siinä onkin sitten ollut tekemistä pitää pojat erossa niiden työkaluista ja maalipurkeista. Samalla kaikin mahdollisin kielin ja käsimerkein yrittää selvittää kuinka kauan vielä kestää ja mihin aikaan aamusta ovikello ( ei toimi)  soi. 

Mutta kaikki tämä on pientä, koska lopputulos on huikea. Näin isossa lukaalissa me ei olla koskaan asuttu. Näin hienoilla kulmilla häiritty naapureita ja näin uudessa ja vastavalmistuneessa asunnossa jatkuvasti pelätty, että kohta joku läiskäsee rasvaset tai rapaset kädet uusille seinille tai naarmuttaa parketin. Kuvaavaa on, että Amos vasta toisena päivänä käveli olohuoneeseen ja sanoi: " oi mamma, mikäs paikka tämä on?". 

Nämä ei todellakaan ole mitään sisustusblogi kuvia, mutta muutama räpsy meidän uudesta kodista ja näkymistä kuiteskin. Don't mind the mess. Asutaan siis ullakolle rakennetussa asunnossa, joten ikkunoista näkyy vain taivasta ja kattoja. Ihanaa ettei tarvitse välittää naapureiden katseista. Vastapäisessä tornissa ( kuvassa) asuu joku super-hyper rahakas pariskunta, jonka telkkaria me voidaan katsella teksteineen makuuhuoneen ikkunasta, niin valtava se on. 

Ja totta kai jotta elämä ei olisi liian helppoa on tällä viikolla alkanut sekä Amoksen päiväkotiura että Dinan koulu. Amoksen kanssa me harjoiteltiin pari päivää yhdessä päiväkotielämää. Ensi oli vähän vaikeeta koska vessa oli erilainen ja lapset ei ymmärtänytkään suomea ( niinpä). Mutta perjantaina ehdin vain tossut auttaa jalkaan kun mies oli jo menossa eikä huikannut edes hyvästejä. Reipas poika,joka heti aamusta pukee repun selkään ja on jo menossa . Ja kyllä, tiedetään, jossain vaiheessa mieli muuttuu ja joudutaan neuvottelemaan lähdöstä, mutta hyvä että alku oli ainakin sujuva. Amos on ryhmän nuorin ja ainoa joka ei ole aikaisemmin ollut hoidossa. Aika moni siirtyi pienten kerroksesta isojen puolella, mutta on ehtinyt jo kartuttaa päiväkoti- uraa muutaman vuoden. Täällä harva jää kotiin kolmeksi vuodeksi,  vaikka vanhempainraha onkin huippu joustava. 

Ja että mulle on vaikeeta ettei saa sanoa dagis vaan förskola. Ja kieltämättä oli myös vaikeaa  olla pari päivää ihan vaan vanhempana mukana eikä alkaa neuvomaan tai auttamaan. Piti purra hammasta, monesti. 

Dinan koulu alkoi torstaina. Olipa ihana aloitusseremonia tässä koulussa. Jokainen luokka sai valita helium ilmapallon johon äänestettiin jokin toivepaikka. Toiveena olisi, että jos joku löytää ilmapallon myöhemmin ja palauttaa sen, voi luokka päästä retkelle. Sitten rehtori piti pihalla puheen ja lopuksi päästi koko nipun kaikkien luokkien palloja hurraa huutojen saattelemana ilmaan.  Mahtava aloitus!

Dinalla on iso luokka, 26 oppilasta. Aika erilaista verrattuna viime vuoden kymmenen oppilaan luokkaan. Opettaja järjesti Dinan istumaan ihan eteen ja varmistaa jatkuvasti että onko ymmärtänyt mitä sanottiin ja tarviiko apua. Luokassa vallitsee hyvä henki ja Dina on otettu lämpimästi vastaan. Multa meinas leuka loksahtaa, kun tänään illalla soitti yksi luokan isistä ja tiedusteli oliko Dinalla kaikki hyvin. Luokassa oli ilmeisesti ollut jotain kähinää ja kyseisen perheen lapsi oli ollut huolissaan siitä,  miten Dina oli asian ottanut. Ja heti soittivat ja kyselivät, ettei vaan jäänyt paha mieli. Tässä vaiheessa Dina ei ollut kertonut edes koko asiasta mitään. Vasta kun oikein tarkkaan mietti, muisti tilanteen, eikä itse ollut kovinkaan tuohduksissa asiasta. Kaikki muut luokassa ovat olleet jo eskarista saakka yhdessä joten mukavaa huomata että uusista välitetään. No ehkä tämä on vielä vähän liian aikaista hehkutusta. 

Kuulostaa varmaan siltä että mulla pitäis olla hurjasti vapaa-aikaa nyt , kun kaksi kolmesta on jo päivisin poissa. Totuus vaan on se, että koko sen ajan kun Amos ja Dina on koulussa, mä juoksen tuli takapuolen alla ja hoidan asioita. Clas Ohlson  on jo liiankin tuttu paikka, olen viime päivinä etsinyt antennijohtoa, sokeripalaa lamppuun ja kaikkea siltä väliltä. Ja aina joku unohtuu tai onkin väärän mallinen ja joudun taas palaamaan kotinikkarin taivaaseen. Lisäksi pitää vielä hoitaa tätä jähmeää ja takkuista byrokratiaa. Täyttää lomakkeita, ilmottautua sinne tänne ja tonne, valita hammaslääkärit ja neuvolat ja hoitaa vielä kaikenlaista sälää myös Suomen viranomaisten kanssa. Tylsää ja aikaavievää hommaa. 

Maanantaina päiväkoti-ura urkenee myös Simonille. Uusi reppu on jo ostettu ja tossut nimikoitu. Onneksi kaikki lapset on samassa rakennuksessa, muuten en tiedä miten tämä rumba käytännössä hoituisi. Nytkin on vaikeaa ehtiä edes yhdeksäksi, saati sitten vielä aikasemmin. Miten ihmeessä me päästään ajoissa liikkeelle kun on talvi ja pukea täytyy muutakin kuin kengät?!?

Onneksi sinne vielä on muutama kuukausi. Ainakin tänään on taas ollut hiostavan kuuma ja kostea ilma, ei ihme että taiva repesi nyt illansuussa. Ullakkohuoneistossa ukkonen on aika mahtipontinen elämys varsinkin kun satoi sisäön kuin saavista kaataen.

Ai niin, vielä yksi huomio, jonka tänään tein. Olen jollain tasolla alkanut sisäistämään tämän ydinkeskustan ja omien kotikulmien kordinaatit. Jonkinlainen sisäinen kartta alkaa hahmottua päähän eikä aina tarvii kaivaa puhelinta esille navigoimaan. Edistystä! Tosin tänään eksyin ihan hölmösti kotimatkalla lähikaupasta. Eli kartta ei ole vielä ihan virheetön ja valmis. 

Mitä meille kuuluu?

Onpa ollut hidas ja tahmainen viikko.

Mä olen edelleenkin räkätaudissa, olisi kai pitänyt hakea antibioottikuuri poskionteloihin. Eli pää ei tunnu toimivan ja kaikki on tosi raskasta. Tässä kuumuudessa ei ole mitään runollista tai ihanaa, mä kaipaan jo syksyn viileitä iltoja. Ihan vaan sen takia että en jaksa hikoilla koko ajan.

Pääsin sittenkin opiskelemaan maisteriksi, vaikka kesäkuussa nämä haaveet näytti todella kaukaisilta. Olin 8. varasijalla opinto-ohjelmaan " Mastersprogram i internationell och jämförande pedagogik". Opinnot on englanniksi, joka on sekä huono että hyvä asia. Huono siksi että mun englanti on vuosien ruotsin vääntämisen jälkeen jotenkin tosi ruosteessa ja hyvä taas siksi, että olen kuitenkin aikoinaan englanniksi suorittanut aikaisemman tutkinnon eli jossain ne tiedot ja sanavarastot varmaan vielä piileskelee ja herää eloon kun vähän harjoittelee. Eikös vaan? Toivottavasti kukaan ei kysy että mikä musta tulee sitten isona ja valmiina, koska en yrityksistä huolimatta ole saanut sitä selville. Mutta maisteri ku maisteri, eiks vaan?

Parasta tässä kaikessa on tietysti se että mullekin on luvassa valmis putki johon lipua. Eli kahdeksi vuodeksi eteen päin on järkevää ja mielenkiintoista tekemistä ja hyvässä lykyssä voin vielä onnistua saamaan maisterin paperit kouraan. Ei huono ei.

Mutta muuten tämä viikko on tuntunut piinaavan pitkältä ja ennen kaikkea pitkäveteiseltä. Ehkä se johtuu osittain siitä että me päästään sunnuntaina vihdoin muuttamaan (melkein) valmiiseen uuteen kämppään. Että vihdoin päästään omien huonekalujen ja tavaroiden keskelle ja tämä vieraiden nurkissa pyöriminen päättyy ainakin hetkeksi. Kävin asunnossa viikonloppuna ja vaikka kaikki näytti vielä todella keskeneräiseltä,mutta muhun iski hirmu into päästä viettämään meidän arkea niissä nurkissa. Ja heti tämä nykyinen asunto jotenkin tuntuu vaan raivostuttavan ei-omalta.

Tietysti edessä on vielä aika lailla pakkaamista, purkamista, siivoamista, kantamista ja hampaiden kiristelyä ennen kuin voi sanoa että kotona ollaan!

Ensi viikolla meillä alkaa myös erilainen arki, kun Amos aloittaa päiväkodin ja Dinalla alkaa koulu. Amos on valmista kauraa päiväkotiin, ollut jo mielestäni pidemmän aikaa. Vielä loppusilauksena tällä viikolla jätettiin vaippa kokonaan pois käytöstä, täältä löytyy iso mies, joka käy pöntöllä lorottelemassa. Toivottavasti tämä muutto ei nyt taas aiheuta jotain taantumaa tähän asiaan. Muutenkin tarvetta oman ikäisille kavereille on, kun pikkuveljen ja serkun kanssa leikkiessä Amos lopettaa puhumisen kokonaan ja löpöttää vaan päpäpä ja lälälä solkotusta. Aikas ärsyttävää, kun osaa kummiskin puhua tosi hyvin.

Simon saa olla vielä pieni ja kotona viikon verran pidempään. Harjoitella hieman vielä päiväkodissa tärkeitä taitoja kuten kiipeilyä ja vessapaperin repimistä. Varsinkin ensin mainitussa taidossa Simon on jo "parempi" kuin isot sisarrukset koskaan, valitettavasti myös tapaturma-alttius on korkea. Siitä todisteena mojovat mustelmat poskessa ja otsassa.

Puistossa pyöriminen on jo suorastaan tappavan tylsää. Vaikka tällä viikolla seurana on ollut poikien serkku ja setä, en enää millään jaksaisi joka päivä ensin jahdata juuri sitä tiettyä kolmipyöräistä ja tiettyä peräkäryä, josta kuuluu juuri oikeanlainen kolina ja sitten jatkuvasti kulkea perässä auttamassa kun ajoneuvo jumittuu jokaiseen kulmaan ja kaiteeseen. Samanaikaisesti toinen työntää hiekkaa suuhun tai kiipeää johonkin liian korkealle ja vilkuttelee iloisesti pitämättä ollenkaan kiinni. Onneksi tänään satoi kaatamalla koko aamupäivän ja ollaan vaan möllötetty kotona.

Tänään tulee myös appivanhemmat junalla Malmösta vierailulle. Tiedossa siis lisää kestittäviä mutta (toivottavasti) myös apuvoimia lastenhoitoon ja muuttorumbaan.