Todellisen arjen ensimmäiset päivät

Tällä viikolla alkoi siis se oikea arki.
Saatiin esimakua, siitä minkälainen hallittu kaaos meitä odottaa viitenä päivänä viikossa, ties kuinka monen viikon ajan.
Ekana iltapäivänä multa meinas jo palaa käämit kun ajattelin että miten ihmeessä me saadaan tää palapeli toimimaan. Sitä on ehtinyt kolmen vuoden ajan tottua ajatukseen, että pyykkiä ehtii pyörittää aamusta, ruokaa laittaa päiväunien aikana ja tiskit hoituu jossain siinä leikin lomassa. Nyt kaikki pitää hoitaa pitkän päivän, väsyneiden muksujen ja tuhannen muun pienen tehtävän kanssa samanaikaisesti. Ja vielä illalla pitäis jaksaa avata koulukirjat ja ymmärtääkin jotain mitä lukee..APUA!!!

Hengittelin siinä lähes hysteerisen kohtauksen kourissa ja mietin ettei musta ehkä olekaan tähän. Että parempi olis vaan luovuttaa kaikki kunnianhimoiset ambitiot opiskeluista ja hankkia jokin super mekaaninen työ, jossa ei tarvita päätä. Varsinkin kun ensimmäinen päivä yliopistolla antoi ymmärtää opinto-ohjelman olevan super akateeminen ja vaatimustason kova.

Mutta onneksi pääsin tästä fiiliksestä yli, ainakin osittain. Seuraavana päivänä istuin ryhmätyöskentelyn aikana saksalaisen opiskelutoverin vieressä, joka oli osallistunut opinto-ohjelmaan kuuluviin kursseihin jo viime keväänä. Kiitos Lizzyn, sain tietää että todellisuus ei ehkä olekaan niin pelottavan akateeminen ja kovatasoinen kuin luulin. Lukea pitää ja tehtävää riittää mutta tuskinpa niiden takia täytyy yöunia menettää.

Kurssi vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikkakin vähän korkealentoiselta ja teoreettiselta. Osallistujia on lähes 20 eri maasta, eli todella kirjava joukko. Kaikilla on todella erilaiset taustat ja perusopinnot takana eli yksi hermoilun aiheeni että olisin ainoa, jolla ei ole perusopintoja pedagogiikan puolelta, oli täysin turha. Haastavinta tähän mennessä näyttää olevan joidenkin opiskelijoiden englannin ymmärtäminen ja varsinkin meidän proffan puhuman englanti on kauniisti sanottuna vaikeaa. Mutta ehkä siihenkin vähitellen tottuu. Tulee kyllä pahasti takautumia 11 vuoden takaisiin aikoihin kun aloitin opiskelut edellisen kerran. Kuulostaapa mummolta... " silloin kun minä olin nuori..."

Simon syö mielellään itse. Yleensä lopputulos on tämän kaltainen.

Simon on pärjännyt hyvin päiväkodissa, vaikka pehmeä lasku olikin hieman rosoinen sairastelun takia. Itkeskelee välillä ja haluaa olla paljon sylissä mutta on joka päivä reippaampi. Ainakin niin mulle kerrotaan. Amos viihtyy hyvin, kunhan on vakuuttunut ettei hänen tarvitse nukkua päiväkodissa. Amos on vaihtanut kielen lähes kokonaan ruotsiin, harjottelee koko ajan eri arjen fraaseja ja omaa yllättävän laajan sanavaraston. Ryhmässä on paljon kaksikielisiä lapsia, joten kaikki ovat vähän samassa veneessä. Dinallakin menee ihan mukavasti, isoon luokkaan tottuminen vie vain aikansa. Leikkikieli on koto a muuttunut ruotsipainotteiseksi, vaikka välillä vielä leikkiikin suomeksi, hyvä. Tosin My little pony-leikissä pitää puhua englantia, joka alkaa jo päivä päivältä muistuttaa ihan oikeeta englantia, kiitos Youtube.

Nyt pidetään vaan peukut ja pikkurillin kynnet ristissä että pysytään kokonainen viikko terveinä. Viikonloppuna olisi tiedossa ensimmäiset kaverisynttäri kutsut, joten toivotaan parasta! Olen luvannut itselleni että satsaan tosissani Dinan ja tietty myös Amoksen ja Simonin kaverisuhteisiin ja kutsun lapsille kavereita kylään. Suomessa olin aika surkea tässä. Nyt pitää tehdä parannus.

Ja takaisin tutkimusmetodien ja tutkimushistorian kimppuun...huokaus...

Näkkäri pitää koululaisen kursissa. Ison ja pienen. Meillä kuluu näkkäriä nykyään pari pakettia viikossa.