Muutto Tukholmaan voi kuulostaa aika laimealta ja joidenkin mielestä ei ehkä edes kolahda "suuren elämänmuutoksen" kategoriaan. Varsinkin kun 2/3 osalle meidän perheestä kyseessä on oikeastaan paluumuutto.
Mutta todellisuudessa tämä on meille iso ja jännittävä juttu.
Kukaan meistä ei voi sanoa tuntevansa Tukholmaa omakseen. Mieheni tosin on asunut Tukholman liepeillä muutaman kuukauden, mutta yötyö metrotunneleissa ja hirveä vuokraluukku 40 minuutin junamatkan päässä keskustasta rajoitti kaupunkiin tutustumista isolla kädellä.
Minun tietämys kaupungista rajoittuu lähinnä risteilymatkustajan peruskohteisiin: Junibacken, Skansen, Lagerhaus jne. Tukholma on vieras kaupunki minulle, ja pitkään se oli myös hieman luotaantyöntävä.
Silloin 8 vuotta sitten kun viimeksi asuin kansankodissa, Tukholma oli etelä-ruotsalaiselle yhtä kaukainen sekä henkisesti että fyysisesti kuin vaikkapa Lontoo. Pidin Tukholmaa pitkään (ja ehkä pidän vieläkin vähän...) pelottavan trendikkäänä, isona ja täynnä tyylikkäitä lattemammoja. Aika rajoittunut näkökulma, tiedän.
Pitkään mietin myös tämän muuttopäätöksen edessä, miten me "istumme" siihen trendikkääseen miljööseen ja minkälaisia meidän lapsista tulee, jos ja kun he varttuvat ison kaupungin sydämessä. Vähän hirvitti ja vieläkin välillä mietin, että onko tässä mitään järkeä.
Mutta elämässä on otettava riskejä, muuten sitä katuu jälkikäteen. Yleisin ensireaktio, järkytyksen ja hämmästyksen jälkeen tietysti, on muutto-uutiseen ollut " vitsi, mäkin haluun..." tyylinen kommentti, joka on vain vahvistanut ns. magkänslaa, että tämä on tilaisuus, johon on tartuttava.
Ja mikäs tässä on muuttaessa, laskeskelin että olemme yhteisin taipaleemme aikana muuttaneet yli 10 kertaa ja kerran siis Ruotsista Suomeen. Mitään peruskallioon saakka ulottuvia juuria emme me tai lapsemme ole ehtineet mihinkään näistä paikoista kehittää, joten irtiotto on jo rutiinia.
Aika on kaikin tavoin otollinen muutokselle. Lapset eivät ole vielä liian vanhoja ja vaikka kaverisuhteiden katkaiseminen on iästä huolimatta vaikeaa ja haikeaa, niin uusia kavereita tulee varmasti. Oma aikani kotiäitinä olisi tullut kesällä päätökseen ja ajatus vanhaan työpaikkaan palaamisesta tuntui välillä vieraalta. Mieheni saa kevään aikana päätökseen opinnot, ja työpaikanvaihdos olisi ollut edessä lähitulevaisuudessa myös täällä Suomessa . Olemme siis kaikki valmiita uuteen.
Mutta ikävä tulee varmasti. Ikävä perhettä, ystäviä ja tuttuja. Ikävä kaikkea sitä mitä Tukholmassa ei ole. Ikävä Suomea ja suomalaista. Tuttua ja turvallista. Jo nyt huomaan kääntäväni katseen Marimekkoon, Ivana Helsinkiin, Iittalaan ja muihin ihaniin suomalaisiin juttuihin.
Onneksi on Skype, Whatsup, Facebook ja 40 minsan lento Helsinkiin.
Mutta todellisuudessa tämä on meille iso ja jännittävä juttu.
Kukaan meistä ei voi sanoa tuntevansa Tukholmaa omakseen. Mieheni tosin on asunut Tukholman liepeillä muutaman kuukauden, mutta yötyö metrotunneleissa ja hirveä vuokraluukku 40 minuutin junamatkan päässä keskustasta rajoitti kaupunkiin tutustumista isolla kädellä.
Minun tietämys kaupungista rajoittuu lähinnä risteilymatkustajan peruskohteisiin: Junibacken, Skansen, Lagerhaus jne. Tukholma on vieras kaupunki minulle, ja pitkään se oli myös hieman luotaantyöntävä.
Silloin 8 vuotta sitten kun viimeksi asuin kansankodissa, Tukholma oli etelä-ruotsalaiselle yhtä kaukainen sekä henkisesti että fyysisesti kuin vaikkapa Lontoo. Pidin Tukholmaa pitkään (ja ehkä pidän vieläkin vähän...) pelottavan trendikkäänä, isona ja täynnä tyylikkäitä lattemammoja. Aika rajoittunut näkökulma, tiedän.
Pitkään mietin myös tämän muuttopäätöksen edessä, miten me "istumme" siihen trendikkääseen miljööseen ja minkälaisia meidän lapsista tulee, jos ja kun he varttuvat ison kaupungin sydämessä. Vähän hirvitti ja vieläkin välillä mietin, että onko tässä mitään järkeä.
Mutta elämässä on otettava riskejä, muuten sitä katuu jälkikäteen. Yleisin ensireaktio, järkytyksen ja hämmästyksen jälkeen tietysti, on muutto-uutiseen ollut " vitsi, mäkin haluun..." tyylinen kommentti, joka on vain vahvistanut ns. magkänslaa, että tämä on tilaisuus, johon on tartuttava.
Ja mikäs tässä on muuttaessa, laskeskelin että olemme yhteisin taipaleemme aikana muuttaneet yli 10 kertaa ja kerran siis Ruotsista Suomeen. Mitään peruskallioon saakka ulottuvia juuria emme me tai lapsemme ole ehtineet mihinkään näistä paikoista kehittää, joten irtiotto on jo rutiinia.
Aika on kaikin tavoin otollinen muutokselle. Lapset eivät ole vielä liian vanhoja ja vaikka kaverisuhteiden katkaiseminen on iästä huolimatta vaikeaa ja haikeaa, niin uusia kavereita tulee varmasti. Oma aikani kotiäitinä olisi tullut kesällä päätökseen ja ajatus vanhaan työpaikkaan palaamisesta tuntui välillä vieraalta. Mieheni saa kevään aikana päätökseen opinnot, ja työpaikanvaihdos olisi ollut edessä lähitulevaisuudessa myös täällä Suomessa . Olemme siis kaikki valmiita uuteen.
Mutta ikävä tulee varmasti. Ikävä perhettä, ystäviä ja tuttuja. Ikävä kaikkea sitä mitä Tukholmassa ei ole. Ikävä Suomea ja suomalaista. Tuttua ja turvallista. Jo nyt huomaan kääntäväni katseen Marimekkoon, Ivana Helsinkiin, Iittalaan ja muihin ihaniin suomalaisiin juttuihin.
Onneksi on Skype, Whatsup, Facebook ja 40 minsan lento Helsinkiin.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar