Iki-väsy

Vielä viime viikolla mietin yhtenä aamuna, ettei tämä pimeys ole saanut musta kovinkaan pahaa niska-perse otetta vielä. Ihmettelin kun ei-pohjoismaiset opiskelijakaverit lintsasivat luennolta sinä yhtenä päivänä kun aurinko paistoi tunnin ajan. Ajattelin, että eipä tuo nyt niin kovasti muhun ainakaan vaikuta ja jatkoin kirjastossa kökkimistä. Olisi pitänyt jättää ajattelematta. Ja mennä ulos muiden kanssa paistattelemaan.

Mä. Olen. Väsynyt.

Koko ajan. 

Enkä vaan väsynyt fyysisesti vaan myös muuten. Mä olen väsynyt laittamaan ruokaa. Väsynyt viikkaamaan pyykkiä. Väsynyt taistelemaan ulkovaatteista, läksyistä, hampaiden pesusta, telkkarin katsomisesta, huoneen siivoamisesta, lelujen keräämisestä ja kaikesta muusta mikä vielä järkyttävän määrän energiaa ja aikaa joka päivä. 

Me ollaan kaikki väsyneitä. 

Mä odotan epätoivoisesti tulevaa reissua vielä pimeämpään Suomeen. En niinkään siksi että siellä ei tarvitse kokata, pyykätä tai taistella. Vaan koska siellä mulla on ainakin joku/jotkut joiden kanssa kolmen viikona aikana jakaa nää hommat. Eikä haittaa vaikka oltais vielä lounasaikaan yöpuvuissa. Kun. Ollaan. Lomalla. Kaikki. Ja jos tää olis täydellinen maailma siellä olis lunta ja vain vähän pakkasta, mulla olis tän kurssin tehtävä valmiina ( deadline tammikuun alussa) eikä tarviis edes ajatella koulua ja kirjoitusurakkaa.

Nyt mä istun yliopistolla ja mun pitäis (TAAS) lukea. Ja mä melkein nukun. Onneksi löysin sentään kirjaston mukavimman tuolin johon hautautua. Oon lukenut kahden tunnin aikana kolme sivua...

Että voimia sinunkin viikkoon...

Oma kehu haisee

Tätä en nyt ihan facebookissa kehtaa hoilottaa, mutta blogin lukijakunta on "hieman" suppeampi, enkä toivottavasti vaikut ihan törpöltä.

Tällä viikolla tuli ensimmäisen kurssin arvosanat... 

Ja olin luokan parhaiden joukossa! !!!!

JEE JEE JEE, HIPP HIPP HURRAA

Toki paras arvosana meni superälykölle joka kirjoitti postmodernismin vaikutuksista ja niin edes päin... Mutta siihen tyyppii verrattuna sekä mun englannin kielen osaaminen että yleisestikin akateemiset meriitit on valovuosien päässä... Joten sitä ei lasketa...eihän?

Kaikista parasta tässä on se että kova työ ja aherrus kannatti. Laitoin siihen kurssityöhön tuntimäärällisesti enemmän aikaa kuin esim lopputyöhöni aikoinaan ja sivumääräkin lähenteli samoja lukuja.

Nyt pitää vaan"  live up to the high standards" eli paiskia vähintää yhtä kovaa hommia tämän kurssitehtävän kanssa.

Mutta ei ihan vielä.

Ensin mä vähän leijun tässä akateemisessa pilvessä..

Tuidudui...

Sijaisena

Vaikka tämä aika vuodesta onkin aika raskasta itse kullekin, aika tuntuu luisuvan käsistä kutakuinkin salamana. Marraskuu...

Liputan hurjasti kahden viime viikon puolesta! Pojat olivat kaksi viikkoa PUTKEEN päiväkodissa ilman sairastumisia! HURRAA!!! Dinakin puolitoista viikkoa. Tosin räkä lentää ja yöt menee itse kullakin yskien mutta hyvin ollaan kaikki jaksettu. Ehkä tämä vielä tästä.

Tällä viikolla pääsin (huom. PÄÄSIN) ekan kerran töihin. Mun oli melkein pakko päästä. Aika noloahan se on että mut on palkattu listoille enkä pysty ottamaan vastaan yhtään vuoroa kun on koko ajan jotain ja tämä päiväkoti-koulusta vienti-haku rumba on pitkälti mun käsissä. No tällä viikolla olin siis valmiina, vaatteet päällä jo klo 6.30 ja odottelin jännittyneenä josko puhelin soi. Alunperin mun oli tarkoitus tehdä sekä luokanope että myös päiväkoti/ilttis-sijaisuuksia, mutta koska täällä välimatkat on suhteellisen pitkiä ja aikaa matkustamiseen kuluu ihan luvattomasti, päädyin vain luokaope sijaisuuksiin. Tunteja ei tietty kerry kovinkaan paljon mutta ainakin ehdin hakea lapset kotiin ennen sulkemisaikaa. 

Joka tapauksessa, puhelin siis soi ja oli kuin lähdössä suureen taisteluun...reppu pakattuna ja reittiopas puhelimeen ladattuna. Harjottelin koko matkan koululle että mitä sanoisin ja miten esittelen itseni jne. Viidesluokka Huddigenissa, eli matkaan meni suuntaan tunti. Ehdin kuitenkin ajoissa ja sain käteeni ohjeet opettajalta ja opastuksen luokkahuoneeseen. 

Huh huh....Maantiedon erikoiskäsitteitä, Pohjoismaiden suurimmat kaupungit kartalla, englannin tasokoe ja smartboard sinne ja tänne. Neljä opetustuntia ja päälle välkkävalvonnat ja ruokailut. Olin aivan kuitti ja pökerryksissä kun pääsin takasin bussipysäkille. 

MUTTA SELVISIN! 

Kertaakaan ei tullut eteen tilannetta ettenkö olisi ymmärtänyt mitä joku oppilaista sanoo ( tätä pelkäsin ehkä eniten)

Kukaan ei karannut, loukkaantunut, saanut hirveitä hepuleita tai laittanut mua ihan 6-0 (tätäkin pelkäsin)

Mä osasin melkein kaikki maantiedon käsitteet ( piti kyllä pinnistellä aika tavalla että muistin mikä MALM on tai LONGITUD..) ja tästä olen erityisen ylpeä koska meikäläinen on opetellut nämä asiat vuonna kivi ja käpy suomeksi...

Oppilaat oli suurimmaksi osaksi vain äänekkäitä ja uteliaita mun suomalaisuudesta ja kyselivät paljon ( kukaan ei siis dissannut mun kielitaitoa tai ääntämistä, tätäkin vähän jännitin)

Tosi moni tuli välitunnilla kertomaan että niiden isovanhemmat tai joku sukulainen tulee Suomesta tai kyselivät muuten vaan kaikenlaista. 

Viimeisen tunnin lopussa taululle ilmstyi sydän jossa luki "tack Hanna"...

Jälkeenpäin vaikka olo oli kuin nuutunut nauris ja ääni käheänä, tuli myös ihan voittaja-fiilis! Mä pärjäsin ja ennen kaikkea TYKKÄSIN opettaa taas pitkästä aikaa. 

Nyt kun vilkuilen taas tuota seinäkalenteria, niin nämä ope-keikat jää tän vuoden puolella yhteen kertaan viikossa, niin hurjasti kaikkea sälää kalenteri on pullollaan. Mutta ehkä kevätlukukaudella pääsen tekemään vähän enemmän. Hyvää vastapainoa opiskelulle, pysyy perspektiivi kurssissa kun saa vähän nähdä mistä me oikeastaan jauhetaan siellä luennoilla. 

Mutta jotta tää ei nyt vain menisi henkilökohtaiseksi jahkailuksi tässä parin viikon raportti jälkikasvusta:

Simon opettelee sanoja. Kiusaa meitä sanomalla yhtenä päivänä "juna" ja "nenä" ja seuraavana vaan hymyilee hilpeänä kun yritetään uudestaan. Öisin meillä on ollut viime aikoina todella hulinaa, kaikki kolme on välillä nukkunut meidän sängyssä. Eli kukaan ei siis ole nukkunut. 

Amos odottaa lähestyviä syntymäpäiviä. Meillä on "vähäinen" haaste toteuttaa Amoksen lahjatoive. Toiveena on nimittäin oma OIKEA hissi. Ei junarataan kuuluva (yritettiin tätä) vaan OIKEA jonka voi yhdistää meidän keittiönseinälle jätettyihin kahteen hissinappulaan jotka ovat siis joskus kuuluneet ruokahissiin tai vastaavaan. Kiva. Help....

Pohditaan myös että pitäisikö järjestää jo lastenkutsut vai riittääkö vain lähisukulaiset...? Ja ketä kutsua jos pidetään kaverisynttärit? Amoksen ryhmässä on 26 lasta... Pahasti näyttää siltä että vietetään lastenkutsuja vasta 4-vuotis synttäreiden yhteydessä. Ehkä se ei haittaa, kun Amosta kuitenkin juhlitaan myös päiväkodissa. Laiska äiti...

Nyt jäi vielä vaikka mitä kertomatta, mutta sylissä istuu apulaissihteeri Simon ja kirjoittaminen on haasteellista..

Ensi kertaan siis...

Hänger ni med..?

Apua, huomasin just että tämä vuodatus on jäänyt julkaisematta joten laitetaan sekin nyt samalla tulemaan vaikka onkin jo historiaa... Ehkä joku jaksaa tätäkin lukea...

Eli tapahtui tasan kuukausi sitten...

Taas reilu viikko vierähtänyt enkä ole edes ehtinyt juoruilemaan miten drinksut yms lopulta meni.
No, ehkä syy siihen on että ilta ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Paljon kivempaa meillä oli edellisenä iltana kun lähdettiin mun opiskelukavereiden kotibileisiin ihan pussikalja pohjalta. Tai no oli meillä eväinä enemmän viini-drinksu materiaalia kuin kaljaa. Mutta pussissa. Ja chipsit syötiin suoraan pussista, ei kristallilautasilta coktail-palojen seurana. Päästiin siis ekan kerran mukaan opiskelijabileisiin tämän opiskelu-uran aikana ja mukavaa oli. Kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu luotto-lastenvahti isovanhemmille. Kiva tutustua ihmisiin myös luokkahuoneen ulkopuolella vaikka suurin osa porukasta onkin 10 vuotta nuorempia sinkkuja. Silti en en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi ja juttua riitti ja hauskaa oli.

Sitä vastoin seuraavan illan drinkki-kutsuilla tunsin itseni seinäkukka-rusinaksi. Paikalla oli le creme de la creme. Eli kaikki silmäätekevät äitihahmot lasten koululta. Puheenaiheet rajottu lähinnä seuraavaan keittiöremontiin, syysloman etelän matkaan (kaikki tuntui olevan matkalla samaan paikkaan) ja asunnon hankintaan ja kuinka vaikeeta se täällä keskustassa on. Vähän puhuttiin lapsista ja välillä vähän työstä. Siinä se jutustelu lähinnä pyöri. Kaikki oli tosi ystävällisiä ja kyseli kohteliaasti ne samat kysymykset. Miksi olette muuttaneet? Miten viihdytte? Mitä mä teen? jne. Ja sen jälkeen mielenkiinto molemmin puolin lopahti. Istuskelin kristallilasi kädessä ja kuuntelin niiden juttuja. Skumppa oli hyvää ja puitteet yleelliset. Tarjoilut kuin jostain häävastaanotolta. Suurin osa tunsi toisensa jo teinivuosien ajoilta joten yhteisiä nimittäjiä oli reilusti. Kaikki oli pukeutunut mustaan ja kopsutteli ympäriinsä (sisällä) tajuttoman korkeissa korkokengissä. Puolilla naisista kenkien pohja oli sellainen super-suosittu (lue: sika kallis) punainen. Välillä käytiin salaa palvelijaovesta tupakalla ulkona, mieluiten kääriytyneenä johonkin turkis tai cashmere-vaatteeseen.

Kiva että kutsu kävi ja nyt voi tervehtiä koulun ja päiväkodin käytävillä näitä samoja naamoja. Mitään suurta ystävyyssuhdetta tästä visiitistä tuskin syntyi. Enkä mä sitä odottanutkaan. Olinpahan nyt mukana. Ei ne mitään ylimielisiä tai töykeitä ollut, elää vaan ihan voisessa todellisuudessa.

Pikku hiljaa ollaan tällä viikolla myös tervehdytty tästä kaameasta virus-flunssassa joka meitä on riivannut lähes koko lokakuun. Mulle iski vielä viimeisenä niittinä silmätulehdus ja olenkin kulkenut koko viikon Voldemort- silmillä ympäri kaupunkia. Dina vaan ei vieläkään ole ihan oma itsensä, väsynyt ja räkänen. Ja Dina (tunnetusti huono syöjä muutenkin) ei millään meinaa vahvistua kun ei ruoka maistu kunnolla. Puolet viikkoa oli jo kuitenkin koulussa. Alkuviikosa Dinalle tuli tekstiviesti yhden opettajan numerosta ja viestissä oli kuva koko luokasta ja tervehdys jossa kertoivat ikävöivän Dinaa jo luokassa ja toivottivat pikaista paranemista. Mä olisin voinut sulkeutua kaappin määkimään, niin liikuttunut olin tästä pienestä eleestä. Dina oli ihan onnesta soikeena ja otettu. Sanoi, että tää on kyllä paras luokka ikinä, vähän iso vaan. Oli paljon kivempi mennä takaisin kun tiesi että toiset ovat odottaneet. Hieno henki niilä näyttää siellä olevan.

Meillä oli kurssityön loppuseminaari tällä viikolla. Eli piti siis opponoida jonkun toisen työ ja sai palautetta omasta. Vähän jäi karvas maku suuhun. Sitä oli kuitenkin laittanut siihen työn vääntämiseen lukemattomia tunteja ja palaute oli aika nihkeää. Ei niin että olisi jotain pahemmin pielessä mutta positiivista palautettakaan ei herunut. Itse asiassa mua alkoi pänniä se niin paljon että annoin proffalle seminaarin lopussa palautetta asiasta. Että vaikka kyseessä on meidän ekat tehtävät ja virheitä on varmasti ollut huimasti, niin olisi hyvä saada kuulla onko työssä edes jotain hyvääkin. Meni proffalla paperit sekasin ja ei tiennyt mitä olisi sanonut. Takelteli jotain siihen suuntaan että oli kyllä mielestään antanut myös positiivista palautetta. Toivottavasti meni viesti perille. Ja toivottavasti ei vaikuta arvosanaan tämä avautuminen. Muut ulkomaiset opiskelija kyyristelivät kauhuissaan papereittensä takana, kun uskalsin "uhmata" suuria puoli jumalia. Välillä on aika raskasta opiskella ihmisten kanssa, jotka eivät osaa kritisioida opetettavaa ja opettajia lainkaan. En haluaisi osoitella sormella ketään, mutta joidenkin maiden kulttuureissa professorit ja opettajat ovat auktoriteetteja joita vastaan ei mutista.  Ja voi olla että 10 vuotta sitten en itsekään olisi avannut suutani mutta nyt tuntuu kyllä pirun hyvältä että sanoin mitä ajattelin. Hyvä minä!

Tällä viikolla aloitin myös työt sijais-välitysfirman listoilla. Olin mukana sellaisessa aloitus kokouksessa, jossa opetettiin tuntilistojen täyttöä ja muita käytännön asioita. Kokouksen vetäjällä oli ehkä maailman ärsyttävin jargoni. Joka toinen tai kolmas lause oli "hänger ni med, va? " Ensin ajattelin että se on oikeasti epävarma että ymmärretäänkö me mistä se puhuu mutta lopulta totesin sen vain olevan yhtä tyhjänpäiväinen täyte fraasi kuin "niinku" "siis oikeesti" " sillee" "alltså" ja muut tärkeät sanaparret joita meikäläinenkin viljelee huolestuttavan usein. Tuli sellainen olo että se pitää meitä täysin uunoina. Eikä siinä oikein tiedä että pitäiskö joka kerta vastata " jo, jag hänger med...".

Tiesittekö muuten että Tukholmassa bussit pysähtyy joka pysäkille ilman että niille täytyy viuhtoa tai viittoilla? Mä en tiennyt...nyt tiedän. Ja että bussissa vaikka on painanut stop-nappulaa pitää vielä painaa oven avaus-nappiakin jotta kuski ei vain pysähdy pysäkille vaan myös muistaa päästää sut ulos..? En tiennyt sitäkään, mutta nyt siis kaikki tiedetään tämäkin.

Nyt taas menoksi!

Yllätys yllätys...

Amos-apulainen suojavarustettuna keittiössä

Meillä ollaan siis taas kipeinä. Kaikki muut paitsi minä. Ensin oli Amos kuumeessa, sitten sairastu Dina ja Simon ja viimeisenä muttei ainakaan vähäisimmällä draamalla mieheni. Miehet ja flunssa ei ole koskaan toimiva yhdistelmä. Mammanpoikia sanon minä.

Eli kauan odotettu Suomen kavereide visiitti meni nuhasissa merkeissä, emmekä olleet kovinkaan reippaita isäntiä. Onneksi pikkulasten vanhemmat ymmärtävät näitä juttuja paremmin kuin ehkä muut. Amos onneksi myös tervehtyi ainakin sen verran että nautti samanikäisten seurasta hurjasti ja päästiin edes vähän kiertelemään.

taas siis uusia paikkoja lisätty check-listalle.

Raitio/lelumuseo.....check

Tässä vaiheeessa Simon oli vielä mukana. Raidemuseossa oli esillä kaikki mahdolliset julkiset kulkuneuvot.

JuniBacken.............check

Amos Junibackenin ihanassa karkkikaupassa kauppiaana

Junibackenin tuliaisina miekka ja ilmapallot

Djurgårdenin kävelykierros............check

Ihan turha viikonloppu ei siis todellakaan takana. Ja kaikkein parasta kaiken väsymyksen ja räkäilyn keskellä on kuitenkin hyvä seura ja yhdessä oleminen. Sekä lasten että aikuisten. Kiitos tästä asianosaisille!

Kaikki edellämainitut kohteet muuten todella suositeltavia, vaikka Juniabackenia ei kai voi olla suosittelematta kenellekään. Kyllä onkin mukava tietää että vuosikorttilaisina voidaan viettää siellä seuraavat 50 viikonloppua putkeen jos haluttaa. Amos ainakin oli juuri oikeassa iässä sinne.

Tällä hetkellä odotellaan seuraavia vieraita saapuvaksi huomenna. Simon on räkä-tomaattisilmä-kenguru-roikkuja olotilassa, eli mitään järkevää ei saa tehtyä. Raukalla varmasti hirvee olo eikä mikään oikein helpota. Amoksella ja Dinalla kasvaa kohta Netflix- sarveiskalvoihin kiinni.

Sairastupalaiset leikkii yhdessä My Little Ponny leikkiä

Kiitän kaukonäköisyyttäni siitä että väänsin koulutyöni suht valmiiksi jo viime viikolla. Nyt en olisi sitä saanut valmiiksi millään. Ja valmishan se ei ole koskaan. Hirveä ahdistus kun päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja itse asiassa palauttaa tehtävän enkä jatkuvasti vaan lukea ja muokkailla sana kerrallaan sieltä täältä. Kun kyseessä on ensimmäinen tehtävä, paineet on aika valtavat. Olenkohan ymmärtänyt tehtävänannon oikein? Onko mun englanti tarpeeksi akateemista? Osasinkohan nyt viitata lähdemateriaaliin oikein? Nauretaanko mut pihalle sieltä?

Näillä positiivisilla fiiliksillä siis mennään. Mutta nyt se on ainakin palautettu ja mitään ei ole enää tehtävissä.

Ai niin, mut on kutsuttu lauantai-iltana drinkeille. APUA!! Mitä mä laitan päälle? Mitä se oikeestaan tarkottaa nykyään? Aikuisten alottelua vai ihan vaan muutamaa drinkkiä? Pitääkö viedä jotain mukanaan? Ja mitä voi viedä mukana sellaisille joilla on KAIKKEA? Kyseessä on nimittäin high societee piirit. En tiedä millä armoalmulla mut nyt sinne kutsuttiin, ehkä säälistä..
APUA!!! Kaikki neuvot kiitos tänne päin!!!

Managerin painostuksesta..

Dina tuli tänään ensimmäisestä jalkapalloturnauksesta Värtan IK:n riveissä ja heittäytyi keittiön lattialle.
" Äiti voitko kirjottaa sinne sun blogiin että mä oon pelannu koko päivän fudista ja että mä oon ihan poikki?" Ja ota musta kuva.
" Ja laita sinne vielä että mä olin tosi tosi lähellä tehdä maalin..."

Selvä.

Totuus taisi olla hieman erilainen mutta tärkeintä että on innoissaan, mukana ja kuuluu jengiin. Mun hermot ei olis ehkä ihan kestänyt siellä kentän laidalla. Fokus oli nimittäin enemmänkin tanssimisessa ja pölöttämisesssä kuin pelaamisessa.

Mutta kuten jo todettu aikasemmin (monesti) kukin omalla tavallaan ja ihanaa että on myös mahdollista harrastaa näin. Mun kaikki fudismuistot nimittäin liittyy jollain kumman tavalla kovaan kuriin, aina tosissaan meininkiin ja kilpailuhenkeen. En sano että kaikki oli vaan harmaata ja piinaa silloin aikoinaan mutta kyllä se jalkapallo olis voinu olla kivempaakin.

No jaa...
Muuten aika hyödytön päivä. Amoksen kuumeilu jatkuu. Eilen nukahti (raukka) leikkitelttaan kun annoin Simonille iltapalaa...

Kiire, mikä ihana tekosyy!

Viime vuodatuksesta onkin vierähtänyt hetki, aika pitkä hetki.

Mutta, men, but.....

Meillä on ollut kiireitä. Ensin super valtiovierailu Suomesta kun koko Kanttorin ydinklaani kokoontui tänne intensiiviselle ja mahtavalle visiitille! Aika kuluu aina niin pirun nopeasti kun on seuraa ja hauskaa tekemistä. Vierailun jälkeen talo ja olo tuntui tosi tyhjältä.

Täytettä saatiin sitten viikolla kun Amos kehitti itselleen korkean kuumeen jo tiistaina ja loppu viikon ohjelma olikin sillä selvä. Mun oli tarkoitus kirjoittaa sitä pirun kurssityötä, jotta saisin sen mahdollisimman valmiiksi ennen seuraavaa vierailua. Ihan suunnitelmien mukaan tämä viikko ei ole kuitenkaan kulunut. (Ja Riikka, jos luet tätä, älä sano " I Told you so...")

Amos on suhteellisen helppo toipilas, osaa sanoa mitä haluaa ja osaa ennen kaikkea ottaa iisisti,jos on tarvis. Joka aamu olen hiljaa mielessäni kiittänyt siitä että Simon on terve ja voi mennä päiväkotiin. Simonin kanssa kirjoittamiset voi unohtaa kokonaan. Ja jotta totuus ei unohtuisi, totta kai tunnen vihlaisun jossain sisimmässäni, koska ajattelen näin ja koska lähetän terveen lapsen päiväkotiin vaikka olen itse kotona. Juuri tästä oli jossain lehdessä taas juttua. Ajabaja minä!

Eli kyllä mä koko eilisen päivän vietin tietokoneen ääressä kirjoittaen, mutta lopputulos oli kuitenkin aika laiha. Ensinnäkin tekstin tuottaminen englanniksi takkuaa edelleen ja pahasti. Jokainen lause on kiven takana eikä mistään flowsta voida puhua.  Toisekseen kun joka kymmenes minuutti vähintään mun täytyy kaataa lisää vichyä, vaihtaa lastenohjelmaa tai niistä nenä ( ei siis oma) niin ajatus pätkii ja näillä harmailla aivosoluilla uudelleen latautuminen kestää hävyttömän kauan. Sitä paitsi kiireen ja paniikin alaisuudessa kirjoittaminen ei muutenkaan ole kovin hedelmällistä. Tosin deadlineen on vielä pari viikkoa. Pari pitkään odotettua ja ennalta suunniteltua viikkoa ,jolloin meillä on taas vieraita enkä todellakaan halua istua koneen ääressä ja äheltää jotain koulutyötä.

Viikonloppuna Dinalla on ensimmäinen jalkapalloturnaus uuden joukkueen kanssa. Saadaan esimakua tästä mahdollisesta soccermom elämästä, kun paikalla pitää olla lauantai aamulla kello 8. Taas yksi niistä hetkistä kun toivoisin meille sitä nelipyöräistä ajokkia, taas vain hiljaa mielessä, koska jos sanoisin sen ääneen, meille varmaan sellainen ilmestyisi. Julkisilla lähtöaika kotoa on klo 6.30. Ei kiva. Onneksi joukkueella toimii aika hyvin yhteiskyyditykset.

Mitä muuta? Joka päivä mulle tulee mieleen asioita joista haluisin tänne teille uskollisille lukijoille jotain jakaa ja kirjoittaa, mutta nyt kun istun tässä ja varastin hetken "oikeasta" kirjoittamistyöstä tälle blogikirjoitukselle, pää on tyhjä. En muista.

Ai niin, se opettajasijaisuus homma meni muuten ihan metsään. Ei suinkaan mun osalta ( mähän olen varsinainen malliehdokas tietysti...heh) mutta loppujen lopuksi päätin olla ottamatta sitä työtä vastaan. Ja miksi? KOSKA NE MAKSAA VÄHEMMÄN PALKKAA KUIN MITÄ SAA MÄKKÄRIN KASSANA. Ihan supertörkeetä hyväksikäyttöä. Eli vaikka rahalle olisikin (aina) tarvetta, niin etsin jonkun toisen vaihtoehdon, jossa työstä saa ansaitun korvauksen. Riistofirmat, bye bye!

Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin juuri nyt en kyllä ihan saa tätä palapeliä kasattua niin, että ehtisin vielä tehdä töitäkin tän opiskelun ja kodin pyörityksen lisäksi. Ehkä tässä onkin enemmän kyse vanhasta tavasta. Eli siitä ajatuksesta että voisi VAIN opiskella. Se on aika vieras mulle. Olen aina tehnyt opiskelujen ohessa töitä. Paljon töitä. Iltasin, viikonloppusin ja öisin. Joskus sitä tuli mentyä kofeiinitabelttien voimalla suoraa yövuorosta kouluun ja sitten siitä vielä iltavuoroon. Ja vielä baariinkin, mutta se on sitten ihan eri stoori. Mutta enää en kyllä siihen pystyisi. Sallittakoon mulle tämä laiskuus. Onhan tässä ikää, ryppyjä, vaivoja ja kiloja ehditty keräillä edellisten opiskelujen jälkeen yli kymmenen vuotta. Mä tarviin unta ja lepoa. Ja kofeiini ei sovi mulle.

No jaa, olihan mulla vielä asiaa...